Tuplaretkun tapaus - Kukapa sitä nyt työnteossa omaa kroppaansa tarvitsisi!

TIIVISTELMÄ

Liukastuminen, ilmalento selälleen, pää jäiseen asvalttiin ja järkyttävä kipu. Näin alkaa Tuplaretkun eräs talviaamu. Diagnoosi päivystyksessä on lievä aivotärähdys, tarkempia tutkimuksia ei tehdä. Aivotärähdysoireet helpottavat, mutta ajan mittaan ilmenee yhä uusia oireita, joiden vuoksi Tuplaretku hakeutuu vuoroin lääkärin vastaanotolle, päivystykseen, fysioterapiaan ja osteopaatille. Kunnollista selvyyttä ja helpotusta ei tule, vaan kroonistuvat oireet vaikeuttavat istumatyötä tekevän Tuplaretkun työntekoa ja elämää.

Alle vuoden kuluttua Tuplaretku saa uuden iskun päähänsä. Päivystysdiagnoosi on jälleen lievä aivotärähdys, tarkempia tutkimuksia ei tehdä. Tällä kertaa oireet eivät ala helpottaa, vaan päinvastoin koko ajan ilmenee uusia, toimintakykyä pahasti heikentäviä oireita. Terveyskeskuslääkäri ei kuitenkaan näe aihetta tarkempiin tutkimuksiin, vaan on vakuuttunut siitä että oireet johtuvat vain kipeytyneistä lihaksista. Hän kirjoittaa pätkä kerrallaan sairauslomaa ja on useiden käyntien myötä silminnähden ärtynyt potilaaseen.

Vasta kun Tuplaretku löytää netistä niskafoorumin ja saa tietoa niskan retkahdusvammasta, hän alkaa ymmärtää tilannettaan. Vertaistuen avulla hän löytää tiensä tarkempiin tutkimuksiin, ensin fysiatrin ja sitten osaavan neurologin vastaanotolle. Hänellä todetaan niskan retkahdusvamma ja siihen liittyviä aivoperäisiä oireita, yläaukeaman toimintahäiriö, autonomisen hermoston häiriötila sekä kaularangan kuvissa pieni välilevyn pullistuma. Hän saa kipulääkityksen ja lähetteen OMT-fysioterapiaan.

Oireiden alkaessa pikkuhiljaa helpottaa Tuplaretku sopii työterveyslääkärin kanssa töihin palaamisesta. Työt aloitetaan osa-aikaisesti ja sitten siirrytään kokoaikatyöhön. Pitempien päivien myötä alaselkään ja jalkoihin liittyvät oireet kuitenkin pahenevat radikaalisti. Pian Tuplaretku on lähes täysin istuma-, seisoma- ja kävelykyvytön ja joutuu järkytyksekseen jälleen vuoteenomaksi.

Vertaistuen avulla Tuplaretku löytää tiensä fysiatrian erikoislääkärille, joka on erikoistunut alaselän ja lantion ongelmiin. Fysiatri toteaa Tuplaretkulla kivuliaan ja hankalan lantion toimintahäiriön, joka on todennäköisesti tullut kaatumisessa yli vuosi aiemmin. Samaan aikaan neuropsykologisissa testeissä todetaan lievää hitautta ja neurologi suosittelee kevyttä työkuormitusta vielä joidenkin kuukausien ajan.

Lyhyen sairausloman jälkeen työterveyslääkäri toteaa, että Tuplaretku ei ole työkyvytön lääketieteellisessä mielessä, koska hänellä ei ole riittävän pahoja löydöksiä, ja siksi hänelle ei voi kirjoittaa enempää sairauslomaa. Toisaalta on myös selvää, että tilanteen pahenemisen kierre on saatava poikki ja paraneminen käyntiin. Lopputuloksena on se, että Tuplaretku ei voi olla sairauslomalla eikä tehdä töitä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää vuorotteluvapaa, joka onneksi järjestyy. Tuon vuoden aikana Tuplaretku toivoo ehtivänsä kuntoutua takaisin täyteen työkuntoon yksityisten lääkärien ja fysioterapeuttien, levon sekä omahoidon avulla.

Tuplaretku hakeutuu vielä niskavammoihin erikoistuneelle fysiatrille, joka toteaa kaularangan olemattoman lihastuen sekä kiertymän ja liikehäiriön yläniskassa. Kiertymä vaikuttaa koko rankaan ja on siksi osallinen myös alavartalon ongelmiin. Tapaturmamekanismi ja oireet antavat fysiatrin mukaan myös viitteitä lievästä, venähdystyyppisestä aivovammasta, jollaiset ovat yleisiä niskan retkahdusvammoissa. Koska vamma on niin lievä, ettei se erotu aivojen traktografiassa ja oireet ovat vähentyneet ajan kuluessa selvästi, paranemisennuste on kuitenkin hyvä.

Miten sekä työterveyshuolto että julkinen terveydenhuolto voivat jättää potilaan tällä tavalla oman onnensa nojaan? Luulisi, että vammojen pahenemisen ja pitkittymisen ennaltaehkäisy sekä työkyvyn ylläpitäminen olisi koko yhteiskunnan etu.

Entä miksi lääkärit eivät ohjaa potilasta tarkempiin tutkimuksiin, kun hänen oireilunsa pitkittyy ja pahenee, vaan hänen täytyy itse vertaistuen avulla hakea tieto erikoisalan lääkäreistä saadakseen oikeanlaisia tutkimuksia ja tarvittavaa hoitoa?

KOKO TARINA

Pää jäiseen asvalttiin

Tarina alkoi, kun liukastuin jäisellä, petollisen lumikerroksen peittämällä jalkakäytävällä. Tein ilmalennon suoraan selälleni ja löin takaraivoni asvalttiin. Kipu oli valtava, pää tuntui halkeavan. En kuitenkaan menettänyt tajuntaani tai muistiani enkä oksentanut. Jonkin ajan kuluttua alkoi pahoinvointi, huimaus, jalkojen puutumis- ja tunnottomuustuntemukset, pään humina ja kivistys ja yleinen heikkous. Silloin lähdin terveyskeskuspäivystykseen.

Päivystyksessä diagnoosiksi annettiin lievä aivotärähdys ja jäin kuudeksi tunniksi tarkkailuun. Sen jälkeen lähdin kotiin seurantaohjeiden kera. Seuraavana päivänä alkoivat lihaskivut. Jokaiseen lihakseen, erityisesti niskaan ja kaulaan, sattui ja liikkuminen sai huutamaan ääneen. Vaistomaisesti suojelin koko ajan päätä ja niskaa ja yritin pitää ne paikoillaan.

Aivotärähdykseen liittyvät oireet alkoivat pikkuhiljaa hellittää, ja ennen myötä lihaskivutkin. Jaloissa oli silti edelleen puutumisia ja tunnottomuustuntemuksia. Välillä tuntui kuin jalkoja ei olisi edes olemassa ja ne voisivat pettää alta minä hetkenä hyvänsä. Terveyskeskuslääkäri ei näihin oireisiin reagoinut mitenkään, koska tuntoaisti oli kuitenkin tallella eikä mistään vakavasta siis voinut olla kyse. Niskan lihaskipuihin liittyen lääkäri mainitsi, että lihakset olivat varmaankin kaatumisessa retkahtaneet ja olivat siksi kipeät. Parin viikon sairausloman jälkeen palasin töihin.

Pian alkoi tulla pelottavia kohtauksia: sydän muljahteli ja rintaan sattui, pahimmillaan siinä määrin että menin heikoksi ja liikuntakyvyttömäksi. Oireet selvisivät ennen pitkää refluksiksi. Monta kertaa ehdin käydä päivystyksessä ja kerran tilata ambulanssinkin, ennen kuin diagnoosi selvisi. Silloinkin hoitaja mainitsi sen toiselle hoitajalle, ei minulle. Kotona menin nettiin, löysin refluksisivuston ja aloin päästä perille oireista ja niitä laukaisevista tekijöistä. Työterveyslääkäriltä sain happosalpaajat, jotka eivät kuitenkaan auttaneet. Vertaistuen ohjeistamana aloin muuttaa ruokavaliotani, ja pahimmat oireet alkoivat pikkuhiljaa helpottaa. Refluksi on kuitenkin riesanani yhä.

Myös toinen paha ongelma alkoi vaivata: alaselkä kipeytyi, erityisesti istuessa. Koska teen istumatyötä, kipu vaikeutti työntekoa. Myös jalat oireilivat edelleen, kuorossa alaselän kanssa. Puutumista, kipuja, tunnottomuutta, nykimistä, pulputusta, vihlontaa, värinää… Pitempi seisominen vaikutti samoin. Toisen jalan alaosaan alkoi ilmestyä turvotusta. Lanneranka röntgenkuvattiin pyynnöstäni työterveyshuollossa, mutta kaikki näytti olevan kunnossa.

Menin fysioterapeutille ja osteopaatille vaivoineni, kerroin tapaturmasta ja oireista. Kumpikaan hoitava henkilö ei puhunut mitään niskasta eikä osannut sanoa mitään jalkojen oireisiin. Osteopaatti arveli, että tapaturma oli laukaissut refluksin, kenties pallealihaksen krampin vuoksi. Alaselän ongelmiin sain hiukan helpotusta. Jalkojen oireilu jatkui edelleen ja pitempi istuminen ja seisominen oli jatkuvasti vaikeaa.

Kuukausien mittaan pulpahteli aina uusia oireita, kuten valo- ja ääniherkkyyttä sekä lämmönsäätelyn häiriintymistä. Koin terveydentilani hyvin epävakaaksi ja arvaamattomaksi ja kutsuin itseäni tuskastuneena vammaiseksi. En tiennyt, että sitä oikeasti olinkin – vammautunut.

Kerta kiellon päälle

Ennen kuin vuosi oli kulunut, salama iski toisen kerran samaan puuhun. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että se johtui ensimmäisen tapaturman aiheuttamasta kömpelyydestä ja huomiokyvyn heikkoudesta, koska sellainen on yleistä. Joka tapauksessa löin pääni uudestaan, tällä kertaa siten että isku suuntautui päälaelle ylhäältä alaspäin.

Kipu oli jälleen kova, mutta ei ihan niin kova kuin edellisessä tapaturmassa. Taju ja muisti säilyivät nytkin. Pian alkoi kuitenkin tulla pahoinvointia, huimausta ja heikotusta ja puoli päätä meni turraksi ja kuumaksi. Katsoin parhaaksi lähteä jälleen kerran terveyskeskuspäivystykseen.

Päivystyksessä hoitaja ihmetteli, miksi olin edes tullut, eihän minulla ollut haavaakaan jota paikata. Lääkärin diagnoosi oli lievä aivotärähdys. Kerroin että minulla oli ollut alle vuosi aikaisemmin edellinen aivotärähdys ja kysyin pahensiko se tilannetta. Näin ei kuitenkaan arveltu. Minua ei otettu edes tarkkailuun, joten lähdin kotiin.

Menin töihin ja oletin olevani pian kunnossa, enhän ollut saanut sairauslomaakaan. Mutta vointi vain huononi, erityisesti aina kun yhtään rasitin itseäni, joko henkisesti tai fyysisesti. Rasituksen myötä tuli kuumeilua ja pahoja uupumus-heikkous-pahoinvointi-ripuli-sydämentykytyskohtauksia. Lisäksi otsaa, nenää, takaraivoa, ohimoita ja päälakea puristi koko ajan kuin ruuvipihdeissä ja pistävät vihlaisut tuikkivat eri puolilla päätä. Niska ja hartiat olivat betonia, ylävartalossa ja käsivarsissa oli voimakkaita hermokipuja ja puutumisia, silmiä särki ja ne olivat valonarat, katseen tarkentaminen oli vaikeaa. En voinut kävellessä heiluttaa käsiä ilman että aloin voida pahoin ja päätä alkoi puristaa, en voinut kallistaa päätä ylös- eikä alaspäin, selkä kipuili ylhäältä alas asti, lapojen väli oli tulessa. En jaksanut keskustella enkä keskittyä juuri mihinkään ilman uupumuskohtausta, en kestänyt nopeatempoisuutta enkä kovia ääniä, verenpaine heitteli, tasapainossa oli häiriöitä, jne, jne, jne. Toisin sanoen olin lähes täysin toimintakyvytön ja vuoteenoma ihmisraunio. Sain pelko- ja itkukohtauksia, koska en ymmärtänyt mikä minua vaivasi ja miksei se mennyt ohi.

Kävin terveyskeskuksessa ja sain sairauslomaa aina viikon kerrallaan, ilman sen kummempia tutkimuksia. Ja ikään kuin tilanne ei olisi ollut jo muutenkin tarpeeksi ahdistava, terveyskeskuslääkäri vähätteli oireitani ja tiuski minulle. Mihinkään jatkotutkimuksiin hän ei minua suostunut lähettämään, vaan sanoi, että oireet johtuvat lihaksista ja alkavat kyllä helpottaa, kun alan vain kävellä reippaammin ja harrastaa liikuntaa. Ohje oli absurdi, koska käveleminen ylipäätään oli todella vaikeaa. Pyysin saada vaihtaa omalääkäriä, mutta siihen ei suostuttu. Olin äärimmäisen stressaantunut, huolissani, peloissani ja huonossa kunnossa.

Niskan lihaksiin liittyen lääkäri mainitsi jälleen retkahdusvamman, ja muistin että siitä oli ollut puhetta aiemminkin. Kotona katsoin netistä, löytyisikö asiasta lisätietoa, kun sitä ei sen enempää lääkäriltä irronnut. Löysin niskavammaisten foorumin, ja se oli merkittävä käänne. Foorumin kautta sain retkahdusvammasta paljon olennaista ja kullanarvoista tietoa, joka selitti suuren osan minua jo ensimmäisen tapaturman jälkeen vaivanneista oireista. Sain tietää, että retkahdusvammassa eivät retkahda ja venähdä vain lihakset, vaan luonnollisestikin kaikki mitä niskan, kaulan, pään ja rangan alueella on – myös (keskus)hermosto. Ja tilanne on tietysti aina pahempi, jos pää on saanut iskua. Myös aivotärähdys on lievä aivovamma, ja lisäksi retkahdusvammassa syntyy usein keskushermoston venähdysvammoja, vaikka pää ei edes osuisi mihinkään.

Aloin ymmärtää, että olin vammautunut, jo kahdesti. Foorumilta sain ohjeita myös siihen, miten hoitaa itseäni ja mistä etsiä asiantuntevaa apua.

Lääkettä, lepoa ja aikaa

Ensi hätään menin yksityiselle fysiatrille, joka totesi niskan retkahdusvamman, liikerajoituksia, traumaperäisen yläaukeaman toimintahäiriön ja autonomisen hermoston häiriötilan. Hän määräsi niskan suojajännitykseen vahvaa kipulääkettä ja sanoi, että jos oireet eivät ala helpottaa, hän kirjoittaa lähetteen kaularangan magneettikuvaukseen. Sain myös lähetteen fysioterapiaan.

Fysioterapia ei ollut oikeanlaista tai sitten ajoitus oli väärä, mutta joka tapauksessa oireet vain pahenivat sen myötä. Siispä lopetin sen. Lääkityksen ansiosta lihasjännitykset ja -kivut alkoivat pikkuhiljaa hellittää ja aloin pystyä kävelemään ja istumaan paremmin. Ajan mittaan olo alkoi muutenkin helpottaa: jaksoin jutella ja keskittyä paremmin, uupumuskohtaukset lievenivät ja harvenivat, pahin valo- ja ääniarkuus alkoi hellittää jne. Lepo, aika ja lääkitys siis auttoivat.

Vihdoin pystyin matkustamaan eri paikkakunnalle työterveyslääkärini vastaanotolle. Hänen kanssaan sovittiin, että palaisin osa-aikaisesti työhön seuraavan kuukauden alusta. Jatkaisin osa-aikaisesti kaksi kuukautta ja sen jälkeen alkaisin työskennellä kokoaikaisesti. Minua vähän arvelutti sitoutua suunnitelmaan etukäteen, koska vointini oli edelleen hyvin vaihteleva ja vasta jonotin pääsyä varsinaisiin, neurologisiin tutkimuksiin. Mutta lääkäri sanoi että byrokratian etenemisen vuoksi asiat oli parasta lyödä lukkoon, joten niin tehtiin.

Olin iloinen kyetessäni tekemään edes hieman töitä. Vointi ei kuitenkaan edelleenkään ollut lähelläkään normaalia, vaikka oli parempi. Väsymys ja kivut vaivasivat yhä. Erityisesti pitkäaikainen istuminen oli vaikeaa ja aiheutti useiden päivien tuskat ja oireet, lähinnä selässä ja jaloissa, mutta myös ylävartalon, niskan, käsien ja pään alueella. Nukkuminenkin oli vaikeaa, koska kivutonta asentoa ei meinannut löytyä. Näistä syistä tein töitä enimmäkseen kotoa käsin, pehmeällä alustalla puoli-istuvassa tai makaavassa asennossa, kiitos etätyömahdollisuuden ja esimieheni joustavuuden.

Vihdoin kunnon tutkimuksiin – yli kaksi kuukautta toisen tapaturman ja yli vuosi ensimmäisen tapaturman jälkeen

Lopulta pääsin aivovammoihin erikoistuneen neurologin vastaanotolle yliopistolliseen keskussairaalaan. Olin saanut tiedon hänen olemassaolostaan niskavammafoorumilta, ottanut häneen itse yhteyttä, kertonut tilanteeni ja kysynyt, näkikö hän aihetta tarkemmille tutkimuksille. Hän näki ja sanoi, että tarvitsisin lähetteen. Pelkäsin että koko homma tyssäisi siihen, niin tympääntynyt terveyskeskuslääkäri vaikutti minuun olevan. Lähete kuitenkin irtosi, kun näytin neurologin kirjoittaman sähköpostin, jossa tämä sanoi että tilanne vaati tarkempia tutkimuksia ja että kaikki oireet eivät voineet olla lihasperäisiä.

Vastaanotolla neurologi teki kliiniset tutkimukset ja totesi niskan retkahdusvamman, joka oli jäänyt pitkittyneesti oireilemaan. Keskittymisvaikeuksien ja väsyvyyden hän arveli viittaavan retkahdusvammaan liittyviin aivoperäisiin oireisiin. Hän määräsi laboratoriokokeita, lanne- ja kaularangan magneettikuvauksen, aivojen traktografian sekä neuropsykologiset testit.

Lausunnon mukaan lanneranka oli kunnossa. Kaularangassa oli oikoryhti, yhdessä nikamavälissä pieni rappeuma ja minimaalinen välilevytyrä, toisessa välissä kohtalainen madaltuma, päätelevyjen ja unkovertebraalinivelten rikko sekä oikeavoittoinen protruusio. Aivojen traktografiassa oli löydöksiä, jotka kuitenkin olivat mitä todennäköisimmin synnynnäisiä eivätkä traumaperäisiä. Laboratoriokokeista selvisi, että kasvuhormoni oli matalalla. Lisää aivojen tilanteesta selviäisi neuropsykologisissa testeissä. Sain maksusitoumuksen OMT-fysioterapiaan ja aloitin sen.

Lantio pettää

Kahden kuukauden osasairausloman jälkeen aloitin kokopäiväiset työt. Tein edelleen paljon töitä kotoa käsin, koska kunto ei vieläkään sallinut pidempiä istumisia. Minulle myös hankittiin töihin sähköpöytä, jotta voisin työskennellä välillä seisten. Oletettiin, että työasentojen vaihtelu auttaisi.

Seisomisen myötä kivut kuitenkin vain pahenivat. Pian alaselkä ja lantio olivat niin kipeät, että en pystynyt istumaan, seisomaan enkä nukkumaan. Ongelma alkoi säteillä myös vasempaan lonkkaan ja jalkaan, ja tilanne huononi muutamassa päivässä niin pahaksi, että jalka ei enää pitänyt kunnolla. Lopulta olin istuma-, seisoma- ja kävelykyvytön – ja jäin jälleen sairauslomalle.

Olin tyrmistynyt takapakista ja yritin selvittää, mistä oireet johtuivat. (Terveyskeskuslääkäri ei yrittänyt, hän vain kirjoitti sairauslomaa.) Jälleen tuli avuksi netin vertaistuki. Sen kautta sain tietää lantion asentovirheisiin erikoistuneesta yksityisestä fysiatrista ja siitä, että ko. virheet usein aiheuttavat alaselkä- ja jalkaoireita – ja syntyvät kovasta iskusta lantion seudulle. Minähän olin saanut sellaisen liukastuessani ja kaatuessani. Myös OMT-fysioterapeutti oli todennut, että lonkkani olivat eri suuntiin kiertyneet ja jalat sen vuoksi eri pituiset, ja hänkin suositteli tässä pahentuneessa tilanteessa fysiatrin pakeille hankkiutumista.

Pääsin lantiofysiatrin vastaanotolle päivän varoitusajalla. Hän löysi lantiosta kolme ja yläniskasta kaksi asentovirhettä, korjasi ne, käsitteli niiden aiheuttamia lihasten kipukyhmyjä ja antoi itsehoito-ohjeita. Kontrolliaika sovittiin kolmen viikon päähän.

Pahin alaselkäkipu helpotti heti hoidon jälkeen ja jalkakin piti vähän paremmin. Kävelyn ongelmat pahenivat kuitenkin uudelleen kuormituksen lisääntyessä. Kohta pystyin kävelemään jälleen enää muutaman askeleen kerrallaan kävelysauvoihini tukeutuen, pahasti ontuen ja jalka krampaten (kyynärsauvoja en ollut missään vaiheessa terveyskeskuksesta saanut). Kaikki toimiminen oli hankalaa, hidasta ja kivuliasta, vessassa käymisestä lähtien.

Soitin sovitusti terveyskeskuslääkärille, kerroin tilanteesta ja pyysin lisää sairauslomaa fysiatrin kontrollikäyntiä odotellessa. Lääkäri sanoi että enkö voisi palata töihin, enhän tee työtäni kävellen vaan istuen, joten mitä se haittaa etten pysty kävelemään. En jaksanut edes kommentoida vaan muistutin, että ongelma oli myös istumisessa. Lääkäri suostui kirjoittamaan viikon lisää sairauslomaa.

Sitten tulivat neuropsykologisten testien tulokset. Ne olivat pääosin normaaleja, mutta havaittavissa oli lievää hitautta. Labrakontrollissa kasvuhormoni oli asettunut normaalille tasolle. Neurologi suositteli, että työkuormituksen olisi hyvä olla kohtuullinen vielä joitain kuukausia. Olin samaa mieltä, koska olin kokenut jo ennen takapakkia, etten ollut edelleenkään täysissä voimissa eikä stressinsietokyky ollut normaali. Lisäksi olin tietysti nyt myös fyysisesti työkyvytön, ja kivut ja muut oireet ja niiden aiheuttama huoli kuormittivat myös psyykeä ja keskittymiskykyä.

Kontrollikäynnillä fysiatri tutki, miksi jalkani ei edelleenkään toiminut normaalisti. Hän löysi lantion alueelta lisää kipukyhmyjä, jotka olivat niin pahoja, että ne olivat lamauttaneet tiettyjen lihasten toiminnan. Hän hoiti kyhmyjä ja jatkoin itse niiden omahoitoa, ja vähä vähältä tilanne lähti helpottamaan. Edistyminen oli ja on yhä kuitenkin hidasta. Lihakset ja jänteet ovat mukautuneet virheasentoihin ja lantion nivelsiteet löystyneet niiden myötä, joten virheasennon uusiutumisen riski on suuri ja kuormituksen lisäämisen kanssa pitää olla hyvin varovainen.

Terve mutta sairas

Sairausloman lopun lähetessä matkustin jälleen, yhä voimakkaasti oireillen, työterveyslääkärin vastaanotolle keskustelemaan tilanteesta ja sairausloman jatkosta. Lääkärin mukaan minulla ei ollut sellaisia löydöksiä, että Kela välttämättä myöntäisi sairauspäivärahaa, joten hän ei mielestään voinut kirjoittaa minulle pidempää sairauslomaa. Viikko lisää saisi riittää. Kuitenkin hänestäkin oli selvää, että en kuntoutuisi jos jatkaisin normaalisti työntekoa. Tulevaisuudennäkymä oli siis se, että en voisi olla sairauslomalla enkä tehdä töitä.

Monien eri vaihtoehtojen puntaroimisen jälkeen päädyin työnantajani suostumuksella jäämään pitkälle vuorotteluvapaalle. Työterveyslääkärikin suositteli ratkaisua, joten oletin ilman muuta, että saisin sairauslomaa sen alkuun saakka, jäihän väliin enää vain reilu viikko. Lääkärin mielestä minun piti kuitenkin mennä tuoksi ajaksi töihin, koska perusteita sairauslomalle ei ollut. Vammoillani, pitkittyneellä oirehistoriallani, rajoittuneella toimintakyvylläni ja omalla näkemykselläni työkyvystäni ei ollut mitään merkitystä. ”Työkyky arvioidaan lääketieteellisten faktojen, ei subjektiivisten tuntemusten perusteella.” Minun vammani eivät siis olleet lääketieteellisiä faktoja. Olisi tarvittu välilevynpullistumia tai hermopinteitä. Niiden ennaltaehkäisykään ei ilmeisesti ollut tärkeää.

Koin oloni todella petetyksi. Päätin, että en pahentaisi vointiani enää yhdelläkään työpäivällä. Esimieheni suostumuksella täytin sairausloman ja vuorotteluvapaan väliin jäävät päivät lomapäivillä ja pysyin kotona.

Niskagurujen vastaanotolla

Olin jo kerran varannut ajan eri paikkakunnalta niskaan erikoistuneiden fysiatrin ja fysio-/craniosacraaliterapeutin vastaanotolle, mutta joutunut perumaan sen koska menetin juuri silloin kävelykykyni. Nyt varasin ajan uudestaan. Olin saanut tiedon kyseisistä ammattilaisista niskafoorumin kautta ja ollut puhelimitse yhteydessä terapeuttiin jo pian jälkimmäisen tapaturman jälkeen. Hän antoi hyviä neuvoja, kuten kehotuksen hankkia niskatuki. Yksikään lääkäri ei maininnut niskatuesta mitään kummankaan tapaturman yhteydessä, vaikka se on retkahdusvammojen alkuvaiheessa ehdoton, jotta vältyttäisiin lisävaurioilta. Sen käyttöönotto helpottikin oireilua ja mahdollisti esimerkiksi liikennevälineissä matkustamisen.

Nyt niskafysiatri totesi yläniskassa kiertymän ja liikehäiriön sekä kaularangassa olemattoman lihastuen. Hän oli myös sitä mieltä, että viitteet retkahdusvamman yhteydessä usein syntyvään venähdystyyppiseen aivovammaan olivat olemassa. Tarkemmin sanottuna se tarkoittaa hermoratojen venähdystä kaulaytimessä ja aivojen tyviosissa. Koska vamma oli niin lievä, ettei se näkynyt aivojen traktografiassa ja oireet olivat vähäisiä, paranemisennuste oli kuitenkin hyvä. Myös fyysisten vammojen suhteen hän oli sitä mieltä, että paranisin oikeanlaisella toiminnalla ja hoidolla.

Olennainen osa oikeanlaista toimintaa ja hoitoa on se, että kaularangan tukilihasharjoitteiden pitää olla tarpeeksi kevyitä ja tarkkoja. Vammoihin nähden liian rankka treenaus ei edistä paranemista, vaan hidastaa sitä. Terapeutti antoi harjoitteita ja neuvoi, millaisia asentoja kannattaa suosia ja välttää. Hän korosti oman kehon kuuntelua. Jotta venähtäneet hermokudokset toipuvat, kaikessa toiminnassa pitää olla lempeä ja esimerkiksi venyttelyjä kannattaa välttää. Terapeutti totesi myös, että useilla retkahdusvammapotilailla on refluksi. Minun tapauksessani se aiheutui todennäköisesti yläniskan kiertymästä, joka kiristää ruuansulatukseen ja sydämen toimintaan liittyvää vagushermoa. Siksi happosalpaajatkaan eivät auttaneet oireisiini.

Vapaa mutta vangittu

Nyt olen siis viettämässä vapaata, mutta käytännössä koen yhä olevani sairauslomalainen toipilas. En pysty kävelemään muutamaa sataa metriä kauemmas kotoa, en pysty istumaan tai seisomaan pitkään ilman että maksan siitä kivuilla ja pakkolevolla, en pysty siivoamaan tai kantamaan kauppakassia, en pysty harrastamaan liikuntaa enkä suunnittelemaan mitään aktiviteetteja ilman sitä varausta, että ne eivät onnistu. Nopeatempoisuus ja ärsyketulva uuvuttavat, pinna on lyhyt ja stressinsietokyky huono, tarvitsen paljon lepoa ja rauhaa. Ja tällainen ihminen on siis virallisten standardien mukaan terve ja työkykyinen?

Olen tehnyt ja tulen tekemään kaikkeni sen eteen, että minusta voi vielä tulla oikeasti terve ja työkykyinen. Olen hankkinut tietoa vammoistani ja niiden hoidosta. Olen järjestänyt kaikki tutkimukseni ja hoitoonpääsyni itse, korvaamaton vertaistuki ohjenuoranani. Olen kuunnellut omaa kehoani ja vointiani enkä niitä, jotka ovat käskeneet minua toimimaan omaksi vahingokseni. Olen taistellut oikeuksieni puolesta, käyttänyt rahojani yksityiseen terveydenhuoltoon, matkustanut eri paikkakunnille saamaan asiantuntevaa tutkimusta ja hoitoa. Myös esimieheni on tehnyt parhaansa sen eteen, että pystyisin paranemaan enkä riskeeraisi terveyttäni ja toipumistani.

Samaa ei voi sanoa terveyskeskus- ja työterveyslääkäreistä. Ihmiset, jotka ovat päättäneet jatkotutkimuksistani ja sairauslomistani, ovat olleet sitä mieltä, että mitään jatkotutkimuksia ei ole tarpeen tehdä, että (kun olen niitä itse teettänyt ja vaatinut) niiden tuloksilla ei ole mitään merkitystä, että työnteko ei hidasta eikä haittaa paranemista mitenkään, että olen työkykyinen ja että tuntemukseni ovat vain subjektiivisia – mutta että kuitenkin on selvää, että en kuntoudu jos en pidä taukoa työstä.

Entä jos olisin ollut niin huonokuntoinen, etten olisi kyennyt hoitamaan omia asioitani ja valvomaan omia etujani? Entä jos minulla ei olisi ollut ketään kuljettamassa minua tutkittavaksi ja hoidettavaksi, kun en kyennyt itse liikkumaan? Entä jos työnantaja ei olisi suostunut vuorotteluvapaaseen tai minulla itselläni ei olisi ollut siihen taloudellista mahdollisuutta?

Sellaisia ihmisiä on paljon. Minun tarinani on vain pieni nyppylä jäävuoren huipulla.

(Älä) kokeile tätä kotona

Niska- ja aivovammoista löytyy helposti paljon asiallista tietoa. Se on kaikkien saatavilla, myös lääkärien. Silti yllättävän moni lääkäri on tietämätön ja/tai välinpitämätön kyseisten vammojen suhteen, vaikka ne ovat yleisiä ja pahimmassa tapauksessa toimintakykyä ja henkeä vakavasti uhkaavia.

Monikaan lääkäri ei tiedä tai huomioi edes sitä, että mitä useammin pää tai niska ottaa osumaa, sitä pahempia seuraukset ovat. Vammojen vaikutukset siis kumuloituvat kerta kerralta. Minunkin oireeni olivat jälkimmäisen tapaturman jälkeen pahemmat, vaikka tapaturma itsessään oli ehkä näennäisesti vähäpätöisempi.

Kukaan ei vammaudu tai sairastu vapaaehtoisesti. Siitä huolimatta lääkärien ja yhteiskunnan oletusarvo tuntuu olevan, että potilas yrittää keplotella pois työstä ja normaalista elämästä omasta halustaan. Todellisuudessa sairas ei halua mitään niin paljon kuin parantua. Terveys ei kuitenkaan palaudu sillä, että hänet jätetään tutkimatta ja hoitamatta, eikä se palaudu sillä, että hänet pakotetaan sairaana töihin tai jätetään yhteiskunnan tukien ulkopuolelle jos hän ei kerta kaikkiaan työhön kykene. Miten sellainen ihminen voi kyetä työhön, joka ei pääse edes vessaan tai ruokakauppaan?

Jos näiden asioiden ymmärtäminen tuottaa kohtuuttomia vaikeuksia, niitä voi tietysti aina kokeilla käytännössä itse. Eiköhän pari vammauttavaa iskua päähän ja lantioon järjesty tarvittaessa helposti.

Tuplaretku

Asioita, jotka haluaisin otettavan huomioon niska- ja päävammoissa:

A) Jos olet lääkäri

1.     Potilaan oireita ei saa vähätellä, vaan aivot ja kaularanka pitää tutkia, jos potilas valittaa oireita eikä ala toipua.

2.     Vastoin yleistä käsitystä aivoihin tai muualle keskushermostoon on voinut tulla vammaa silloinkin, kun taju tai muisti ei ole mennyt.

3.     Myös muut seuraamukset kuin keskushermostovauriot voivat vaikuttaa toimintakykyyn merkittävästi. Sama pätee lieviin keskushermostovaurioihin, jotka eivät näy kuvantamistutkimuksissa.

4.     Kaikki vammat eivät näy ulospäin tai edes kuvantamistutkimuksissa (ja röntgenkuvaus ei riitä, vaan tarvitaan tarkempi magneettikuvaus), joten potilaan oireiden kuunteleminen ja vakavasti ottaminen on ensiarvoisen tärkeää.

5.     Mitä useammin potilas on loukannut päänsä ja/tai niskansa, sitä pahempia seuraukset voivat olla, vaikka itse tapaturma olisi lievä.

6.     Alkuvaiheessa niskatuen käyttö on tärkeää. Se estää lisävammat ja jo syntyneiden vammojen pahenemisen.

7.     Jos et ole niska- ja päävammojen asiantuntija, sinulla on velvollisuus ohjata potilas eteenpäin erikoislääkärin tutkittavaksi.

8.     Mitä nopeammin ja paremmin potilas tutkitaan ja hoidetaan ja mitä parempi paranemisrauha hänelle annetaan, sitä todennäköisempää on, että hän voi kuntoutua ja palata takaisin työelämään.

9.     Levolla on toipumisen kannalta ratkaiseva merkitys niin aivojen kuin niskan vammoissa. Sen avulla estetään vammojen pitkittyminen ja paheneminen.

10.  Tutkimatta ja hoitamatta jättäminen ja sairaana töihin potkiminen ei tuota taloudellista säästöä – jota sillä epäilemättä tavoitellaan – vaan se kostautuu myöhemmin monin verroin isompina kustannuksina, puhumattakaan työtehon alenemisesta ja inhimillisestä kärsimyksestä.

B) Jos olet potilas

1.     Jokainen on oman kehonsa ja vointinsa paras asiantuntija. Sinä tiedät itse, miten olet voinut ennen tapaturmaa ja miten sen jälkeen, mikä pahentaa vointiasi ja mikä parantaa sitä. Tunnet omissa nahoissasi, onko kaikki ennallaan ja kunnossa vai ei. Luota omiin tuntemuksiisi ja toimi niiden mukaan.

2.     Jos lääkärin tai muun hoitavan tahon näkemykset ovat ristiriidassa omien tuntemustesi kanssa, sinun ei tarvitse tyytyä eikä luottaa niihin, varsinkaan jos hoitava henkilö ei kuuntele tai usko sinua eikä tunne aihealuetta. Terveydenhuollon ammattilaisetkin ovat vain ihmisiä, eivätkä he ole kaikkien alojen erikoisasiantuntijoita.

3.     Kannattaa ottaa selvää, kuka on sellainen lääkäri tai hoitava taho, joka oikeasti tuntee sinun oireitasi, ja hankkiutua hänen vastaanotolleen. Vääränlaiseen tai välinpitämättömään hoitoon ei tarvitse eikä pidä tyytyä.

4.     Meillä jokaisella on vain yksi ainut keho ja yksi ainut elämä. Ota siitä vastuuta ja pidä huolta, että oireesi tutkitaan ja hoidetaan kuntoon niin hyvin kuin voidaan. Pyydä, vaadi, selvitä. Tee myös oma osuutesi vointisi helpottamisessa.

5.     Jos et itse jaksa etkä pysty hoitamaan terveydenhuoltoon ja byrokratiaan liittyviä asioita, pyydä jotakuta auttamaan. Jos ketään sopivaa läheistä ei ole, voit ottaa yhteyttä esimerkiksi terveyskeskuksen sosiaalityöntekijään.

6.     Älä jää oman onnesi nojaan odottelemaan, että aika parantaa. Niin ei välttämättä käy, vaan vammat ja oireet voivat vain pahentua pitkittyessään. Eniten teet vahinkoa itsellesi harrastamalla aktiviteetteja, jotka pahentavat vointia ja kipuja. Ottamalla rauhallisesti ja hankkimalla apua ajoissa varmistat paranemismahdollisuutesi.

  

(Tämän artikkelin on kirjoittanut 3.4. 2014 työryhmä nimimerkit Tuplaretku ja Rautanaula)