Näytetään tekstit, joissa on tunniste Välilevyn pullistuma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Välilevyn pullistuma. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

KUN MIKÄÄN EI MENNYT NIINKUIN PITI - Viivin tarina


Kuvateksti: Kuva Viivistä kesälomalla joskus vuonna 2006, tässä vaiheessa vielä onnellisen tietämättömänä aivo- ja niskavammastaan


TIIVISTELMÄ Viivin tarinasta

Viivin tarina on surullisen tavallinen suomalaisessa terveydenhuollossa. Viivi joutui vuonna 1999 auton peräänajokolariin matkustajana ja sai onnettomuudessa niskan retkahdusvamman ja vakavan aivovamman. Hänen aivovammansa diagnosoitiin vasta 14 vuotta myöhemmin ja silloinkin Viivin hakeutuessa oma-aloitteisesti vertaistuen - eli saman kokeneiden ihmisten - neuvomana aivovammoihin erikoistuneen neurologin tutkimuksiin. Vaikka Viivi kävi jatkuvasti lääkärissä näiden 14 vuoden aikana, ei yksikään lääkäri epäillyt aivovammaa tai ohjannut Viiviä eteenpäin aivovammoihin perehtyneelle lääkärille.

Miten on mahdollista, ettei yksikään lääkäri 14 vuoden aikana osaa epäillä aivovamman syntyneen kolarissa? Miten on mahdollista, että vammautunut saa apua ja neuvoja lähinnä vain vertaisiltaan, eivätkä lääkärit osaa edes epäillä aivovammaa? Autokolarissa aivovamman syntymismahdollisuudenhan pitäisi olla itsestään selvä kenelle tahansa lääkäriksi kouluttautuneelle. Eivätkö lääkärit välitä vai eivätkö todellakaan osaa - tai halua - ohjata potilasta eteenpäin, jos oma osaaminen ja tietämys ei riitä potilaan vaivojen diagnosointiin ja hoitoon?

Kolarissa saadun niskan retkahdusvamman myötä Viiville on ilmaantunut myös muita hankalia ja vammauttavia vaivoja kuten TOS, lannerangan välilevyn pullistumat ja niskan välilevyn pullistuma. Lääkärit ovat tyypillisesti todenneet Viivin eri vaivoihin vain, että "mitään ei ole tehtävissä", täytyy vain kipulääkitä ja yrittää kestää. Kukaan ei ole ohjannut Viiviä eteenpäin toisen erikoisalan lääkärin tutkimuksiin, vaan niihin Viivin on ollut itse hakeuduttava.

Miten on mahdollista, että potilaan täytyy itse suomalaisessa terveydenhuollossa selvittää tarvitsemansa tutkimukset ja hakeutua sitten oma-aloitteisesti niihin? Miksi suomalaisen lääkärin ammattitaito ei riitä edes potilaan edelleen ohjaukseen oikealle asiantuntijalle? Pahimmassa tapauksessa lääkäri saa vielä potilaan uskomaan, että "mitään ei ole tehtävissä", jolloin potilas ei edes osaa hakeutua tarvitsemaansa hoitoon.

Viivin tarvitsemia tutkimuksia ei yleensä ole suostuttu julkisen terveydenhuollon toimesta määräämään, koska "ne ovat kalliita". Tämän johdosta Viivi on yleensä joutunut hakeutumaan kalliisiin tutkimuksiin yksityisesti ja itse maksaen saadakseen tarvitsemansa tutkimukset ja siten tarvitsemaansa hoitoa. Silloin harvoin, kun julkinen terveydenhuolto on esimerkiksi kalliin magneettikuvauksen suostunut määräämään, on Viivi joutunut esimerkiksi akuutin välilevyn pullistumankin kanssa odottelemaan pelkästään kuvausta 6-7 kk. Tänä aikana hermovaurio ehtii monesti jo kroonistua ja muuttua pysyväksi. Lisäksi välilevynpullistuman tapauksissa myös vakavan halvaantumisen vaara on aina todellinen. Miten tällaisissa akuuteissa ja hälyttävissäkin tapauksissa pelkkä kuvaukseen pääsy voi kestää 6-7 kuukautta?

Miten tällainen toiminta suomalaisessa "huippuluokan" länsimaisessa terveydenhuollossa on edes mahdollista? Tällainen hoitamattomuushan tulee helposti yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi ongelmien kroonistuessa ja ihmisten joutuessa hitaan ja puutteellisen hoidon takia jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle, pahimmassa tapauksessa pysyvästi. Miten meidän terveydenhuoltoamme tulisi korjata, jotta tämä tilanne korjaantuisi? Missä vika?

Viivin niskan etuosan scalenius-lihas arpeutui kolarin jälkeen pahasti, koska kyseinen lihas joutui kolarissa turvavyön vahingoittamaksi. Tästä Viiville aiheutuneessa TOS-vaivassa on jopa selvä hengenvaara merkittävän veritulppariskin takia. TOS-vaivaakin alettiin epäillä vasta 2012 ja tällöinkin vasta Viivin hakeuduttua yksityiselle lääkärille käsiensä omituisen värityksen ja verenkiertohäiriöiden vuoksi. Julkinen terveydenhuolto ei asiasta ollut kiinnostunut.

Miten on mahdollista, että tällainen hengenvaarallinenkin tila diagnosoidaan vasta 13 vuotta onnettomuuden jälkeen suomalaisessa terveydenhuollossa?

Viivi itse toteaa, että hän ”pystyy hyväksymään sen, ettei mikään ole kuin ennen”. Hän pystyy myös hyväksymään sen, ”ettei entinen koskaan palaa ja että hän ei ehkä jonain päivänä enää kävele”. Viivi toteaa kuitenkin, että ”sitä hän ei pysty hyväksymään, että vahingon kärsinyt jätetään hoitamatta ja vaille hänelle kuuluvia korvauksia”.

Viivi on joutunut kolarin jälkeiset 14 vuotta sinnittelemään niskan retkahdusvamman, aivovamman, TOS:in, lannerangan välilevyn pullistumien ja niskan välilevyn pullistuman aiheuttamien haittojen ja kipujen kanssa ensin opiskelu- ja sitten työelämässä. Nyt hän ei enää siihen pysty ja hänelle haetaan työkyvyttömyyseläkettä. Aivovammoihin erikoistunut Käpylän kuntoutuskeskus on todennut, ettei Viivistä enää saa työkykyistä. Viiville tämä tuomio oli järkytys:  ”Joudun jäämään eläkkeelle 31-vuotiaana? Jos minut olisi tutkittu ja hoidettu kunnolla, olisin ehkä voinut olla vielä seuraavat 30 vuotta työelämässä?!?”

Viivi olisi saattanut pystyä pysyttelemään työelämässä, jos hänet olisi ajoissa tutkittu ja hoidettu kunnolla. Hänen kohdallaan suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on epäonnistunut jotakuinkin TÄYDELLISESTI. Ikävä kyllä, suomalaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä tällainen tarina on enemmänkin SÄÄNTÖ KUIN POIKKEUS...



TAUSTATIETOA KOLAREISSA SYNTYVISTÄ AIVOVAMMOISTA

Erityisesti peräänajokolareissa, mutta yleensäkin kolareissa, syntyy helposti niskan retkahdusvamma pään iskeytyessä nopeasti piiskaniskumaisesti taakse-eteen-taakse. Kolarissa saadussa niskan retkahdusvammassa niskan pehmytkudokset eli lihakset, nivelsiteet ja välilevyt helposti venyttyvät tai jopa repeytyvät. Pään ja kaularangan toisiinsa kiinnittävät alarialigamentit saattavat venyttyä, revetä tai jopa katketa. Näiden tärkeiden ligamenttien vaurioituminen on hyvin vaarallista, koska silloin selkäydin saattaa ajoittain päästä kosketuksiin luisen kaularangan kanssa.

Samoin selkäytimen ja aivojen välissä oleva aivorunko ja jopa selkäydin voi helposti venyttyä tai vaurioitua kolarissa. Aivovamman synty on hyvin tavallista rajuissa kolareissa. 
Aivovamma voi syntyä paitsi aivorungon voimakkaan venyttymisen takia myös pehmeän aivokudoksen iskeytyessä kallon luihin kovalla voimalla pään retkahtaessa kolarissa edes takaisin.

Aivovamma hyvin tyypillisesti muuttaa henkilön luonnetta ja persoonallisuutta. Muita tyypillisiä oireita ovat muistihäiriöt, erityisesti lähimuistin häiriöt, ärtyisyys, äkkipikaisuus, harkitsematon impulsiivisuus, huonovointisuus, keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriöt, kognitiiviset ongelmat, nopea väsyminen, ylisuuri unentarve, vireystilan säädön häiriöt ja oiretiedostamattomuus. Oiretiedostamattomuus erityisesti aiheuttaa sen, ettei aivovamman saanut itse huomaa muuttuneensa eikä tiedosta oireitaan epänormaaleiksi.

(Lisätietoa aivovamman oireista löydät täältä ja niskan retkahdusvammasta täältä.)


KOKO TARINA


Peräänajokolari maaliskuussa 1999 ja alkuaikojen ”hoito”

Oli maaliskuu vuonna 1999, ja lumi maassa. Olin tuolloin 17-vuotias opiskelija ja matkasin kouluun opiskelijaystäväni kyydissä. Eräässä risteyksessä olimme pysähdyksissä, kääntymässä vasemmalle ja yhtäkkiä toinen auto pamautti suoraan peräämme noin 60 km/h nopeudella. Niskastani kuului rusahdus. Tämän jälkeen en muista tapahtuneesta mitään. Minulla ei ole muistikuvia loppumatkasta eikä käynnistäni koulun terveydenhoitajalla kolarin jälkeen. Lisäksi muististani oli pyyhkiytynyt kolaria edeltäneet 2-3 kuukautta ja ainakin saman verran kolarin jälkeen. Kolari aiheutti minulle siis noin puolen vuoden täydellisen muistikatkoksen, josta ajasta en itse muista mitään.

Papereista kuitenkin käy ilmi, että olin kolarin jälkeen käynyt kouluterveydenhoitajalla ja kolaria seuranneena päivänä mennyt kouluterveydenhoitajan kehotuksesta terveyskeskukseen, jossa niskani röntgenkuvattiin murtumien varalta ja sain käyttööni niskatuen. Murtumia ei kuvista löytynyt. Niskakipu oli kaamea, joten kipulääkitystä lisättiin. Minulla oli jatkuvasti huono olo, päätäni särki, oksentelin, olkapäähän sattui ja selkää jomotti.

Kipujen edelleen vain jatkuessa hoitoni siirrettiin terveyskeskuksesta Kanta-Hämeen keskussairaalaan, jossa vasta 7 kk kolarin jälkeen tehtiin kaularangan MRI-kuvaus kipujen syyn selvittämiseksi. MRI-kuvista kipujen syytä ei kuitenkaan löytynyt, ainoa löytö oli kaularangan oikoryhti normaalin eteenpäin kaarevan lordoosin sijasta. Tämän jälkeen lisätutkimuksia ei tehty, vaan minut lähetettiin ortopedian poliklinikalta kotiin kipulääkkeiden turvin ja hoitoni lopetettiin. Mukaani sain lausunnon, jossa todettiin seuraavaa:

”Mitään ei ole tehtävissä, kipujen koittaessa käyttää kipulääkkeitä tai kipugeeliä. Potilaalle on selitetty,  että todennäköisesti oireet helpottavat ennemmin tai myöhemmin, yleensä lopputulos on pitkän päälle hyvä näissä."


Kolarissa oli vahingoittunut myös toinen olkapääni turvavyön repäisyn jäljiltä, mutta siihen ei kiinnitetty mitään huomiota eikä sitä tutkittu. Muutkin kipuni olivat jo ehtineet muuttua kroonisiksi, mutta tilannettani ei sen enempää enää tutkittu julkisessa terveydenhuollossa.

Olin tuolloin vain 17-vuotias, ja minua ei enää katsottu tarpeelliseksi hoitaa kipulääkereseptien kirjoittamisen lisäksi. Minulla ei sen jälkeen ollut muuta mahdollisuutta kuin sinnitellä kipujeni kanssa. Kukaan lääkäreistä ei ottanut missään vaiheessa mitään kantaa mm. kasvojen puutumisoireisiini, erittäin voimakkaisiin päänsärkykohtauksiin, huonovointisuuteen, huimaukseen, tasapainohäiriöihin ja niin edelleen. Kaikkihan näytti varmasti ulkoisesti olevan täysin kunnossa. En tuolloin nuorena henkilönä ymmärtänyt, että olisin voinut mennä yksityiselle lääkärille hoidettavaksi, kun kunnallisella puolella vaivojani ei otettu vakavasti.

Liikennevakuutusyhtiö maksoi korvausta tilapäisestä haitasta, vaikka minulle oli onnettomuudesta jäänyt kroonisia kipuja ja vaivoja, joista kärsin edelleen 15 vuotta kolarin jälkeen. Näistä kivuista ja vaivoista saan todennäköisesti kärsiä koko loppuelämäni.


Kolarin jälkeen kaikki oli muuttunut…

Kolarin jälkeen kaikki oli muuttunut, mikään ei ollut kuin ennen. Minusta oli tullut väsynyt, kuin pystyyn kuollut. Tuolloisen poikaystäväni kanssa tappelimme jatkuvasti, hermoni menivät ihan mitättömistäkin asioista. Minulle tuli outoja huonovointisuuskohtauksia, tuntui että maailma pyöri, seinät, katot ja lattiat olivat vinossa. Elämäni oli jatkuvaa sinnittelyä kipujeni kanssa, mutta sain kuitenkin - rimaa hipoen - kouluni käytyä.

Opiskelussa oli suuria hankaluuksia sekä jatkuvien sairauspoissaolojeni vuoksi että siitä syystä, etten enää pystynyt keskittymään kunnolla ja asioiden ymmärtäminen ja muistaminen tuotti suuria vaikeuksia. Olin koulusta paljon pois milloin niskasäryn, milloin tolkuttoman päänsäryn tai selkäsärkyjen vuoksi. Sain kouluni suoritettua, mutta milloinkaan en pystynyt pukuompelijan ammatissani toimimaan niskalleni hankalien asentojen takia. Näin ollen minun on ollut pakko tyytyä siivous- ja tehdastöihin.

Työelämässä minulla oli jatkuvasti suuria vaikeuksia ylisuuren väsymykseni, päänsärkykohtausten ja muiden kipujen takia. Tehdastyössäkin tyypillistä oli, että saatoin nukkua kotiin päästyäni suoraan seuraavan vuoron alkamiseen saakka, aikaa muuhun elämään ei siis juuri jäänyt. Tekemistäni erilaisista tehdas- ja siivoustöistä kaikkein sopivinta minulle oli työ lääketehtaassa. Siellä kaikki työvaiheet oli tarkasti kirjattu papereihin ja tehty työvaihe piti aina kirjata papereihin ennen seuraavaan työvaiheeseen siirtymistä. Minulla oli kolarin jälkeen jatkuvia muistivaikeuksia ja erityisesti lähimuistini oli huono, joten tämä työympäristö oli minulle paras mahdollinen. Saatoin nimittäin unohtaa tärkeitäkin asioita aivan hetkessä. Unohteluni oli niin vakavaa, että monesti unohdin ruoan kuumalle liedelle ja muutaman kerran on vakava tulipalokin ollut lähellä muistihäiriöideni takia. Toisaalta lääketeollisuuden töissä vaaditaan jatkuvaa tarkkuutta, jota krooninen väsymys ja muistihäiriöt hankaloittivat suuresti.

Ylisuuren jatkuvan väsymykseni vuoksi nukuin paljon työvuorojen ulkopuolella, niin paljon ettei kotitöille ja lapseni hoitamiselle jäänyt paljoakaan aikaa suuren unentarpeeni vuoksi. Kuvaavaa on, että esimerkiksi erään fyysisesti raskaan työsuhteen aikana vuonna 2005 minulle myönnettiin kotiapua melkein koko vuodeksi. En yksinkertaisesti pystynyt pysymään hereillä riittävästi, jotta olisin suoriutunut kotitöistä ja lapsen hoidosta ilman apua.

Vuodet kuluivat, mutta mikään ei muuttunut. Kävin vuosien varrella usein lääkärissä hakemassa apua mm. omituiseen väsymykseeni. Kerroin lääkäreille kasvojen puutumisesta, toistuvista huonovointisuuskohtauksista, päänsäryistä, huimauksesta, tasapainohäiriöistä, näköhäiriöistä ja tolkuttomasta unentarpeestani. Kun verikokeet kuitenkin olivat kunnossa, minulle lyötiin käteen vain uni- tai masennuslääkereseptejä eikä oireisiini otettu sen kummemmin mitään kantaa.


Selkäongelmat pahenevat vuodesta 2003 lähtien

Selkäni alkoi antamaan ensimmäisiä pahempia varoituksiaan 2003, jolloin alkoivat ensimmäiset pidemmät sairauslomat. Vuoden 2004 lopulla pääsin töihin viimeisimpään työpaikkaani, jossa työ oli hyvin fyysistä. Pahimmat ongelmat siellä alkoivat vuonna 2006 selkäni osalta, mutta julkinen terveydenhuolto suostui vain röntgenkuvauttamaan selkäni. Koska sen kuvan löydökset olivat ikääni vastaavia eikä niissä ollut ”löydöksiä”, ei julkisessa terveydenhuollossa asiaa suostuttu tutkimaan enempää.

Röntgenkuvassa näkyvät kuitenkin vain luiset osat, eikä pehmytkudosten kunnosta voi sen perusteella päätellä oikein mitään. Kun kovat selkäkivut ja –ongelmat edelleen vain jatkuivat, lopulta vuonna 2010 menin yksityisen ortopedin vastaanotolle asian selvittämiseksi. Ortopedi ihmetteli kovin, miksi julkinen terveydenhuolto ei röntgenkuvien lisäksi otattanut muita kuvia, sillä hänen mukaansa minun ikäiselläni ei röntgenkuvasta yleensä selviä mitään.

Ortopedi kirjoitti lähetteen lannerangan magneetti- eli MRI-kuviin, jonne pääsin viikossa. MRI-kuvissa lannerangastani löytyi peräti kolme välilevyn pullistumaa eli prolapsia.


Selän kuntoutus 2011, TOS ja niskan välilevyn pullistuma

MRI-kuvien löydösten jälkeen pääsin KELAn maksamalle selän kuntoutusjaksolle Ortoniin vuonna 2011. Ortonissa selkäkuntoutuksen aikana huomiota kiinnitettiin myös käsiini, koska niissä oli selvästi jotain outoa. Käsieni voimataso oli merkittävästi alentunut ja käsien väri oli kummallinen. Asiaa ei siellä voitu kuitenkaan enempää tutkia, koska KELAn maksama jakso oli tarkoitettu vain selän kuntoutukseen.

2012 päätin tutkituttaa ”omituiset” käteni. Kun julkisella puolella asialle ei tehty mitään, menin taas kerran yksityiselle lääkärille. Tutkimuksissa diagnoosiksi vahvistui rintakehän yläaukeaman oireyhtymä eli TOS (Thoracic Outlet Syndrome). Tässä oireyhtymässä yläaukeaman hermot tai verisuonet jäävät puristuksiin ja aiheuttavat kipuja ja muita ongelmia käsiin. Minun TOS:ini sattui olemaan harvinaista ja vaarallista eli vaskulaarista muotoa, jossa on hengenvaarallisen veritulpan mahdollisuus. Minulla ongelma koskee sekä laskimoa että valtimoa, eli kun nostan käden pystyyn verenkierto pysähtyy kokonaan. Veritulpan mahdollisuuden takia minulle on siihen nyt määrätty jatkuva verenohennuslääkitys.

Minun TOS:ini on lääkärin mukaan syntynyt niskan scalenius-lihaksen arpeutumisen vuoksi peräänajokolarin seurauksena. Verisuonet ja hermot kulkevat niskan ja rintakehän välillä scalenius-lihasten välistä ja siksi scalenius-lihasten arpeutuminen ja vahingoittuminen puristaa verisuonia ja hermoja. Käytännössä minulla kaikki käden yläasennot tuottavat kipua, käsi väsyy ja puutuilee, pistelee, turpoaa ja muuttuu siniseksi.

TOS-tutkimusten yhteydessä kädestäni tehtiin myös ENMG-tutkimus, jolla tutkittiin käteni hermojen toimintaa. ENMG- eli hermoratatutkimus paljasti vanhoja hermovaurioita kaularangan C6-hermojuuren hermottamissa lihaksissa. Tämän takia niskastani otettiin vielä MRI-kuvat – jälleen kerran noin 7 kk odottelun jälkeen – ja näistä kuvista paljastui niskastani C5-C6 –nikamien välinen välilevyn pullistuma eli prolapsi. Tämä välilevyn pullistuma oli painanut hermojuurta ja aiheuttanut hermokipuja ja käsien voiman alenemista. Olin joutunut sinnittelemään tämänkin niskakivun kanssa vuosia, ja hitaan hoidon takia tämäkin on jo aiheuttanut pysyvän hermovaurion käteeni. Ilmeisesti leikkauksen lykkääntymisen takia minulle jäi operaatiosta vielä molempien olkapäiden hermosärky. Myöhemmässä laajemmassa ENMG-tutkimuksessa kävi lisäksi ilmi, että C6-hermojuurivaurio on jo molemmissa käsissäni ja se on lisäksi laajentunut C7-hermojuuren hermottamalle alueelle.

Ymmärtääkseni edellä mainittu niskan välilevyn pullistuma on minun tapauksessani syntynyt vuosien saatossa alkuperäisten niskakipujen aiheuttaman kaularangan kyfoottisen ryhdin takia. Normaalisti kaularangassa on eteenpäin kaareva ryhti eli lordoosi. On yleisesti tiedossa, että niskakipu aiheuttaa kaularangan oikoryhdin lihaskiristysten vuoksi ja minun tapauksessani se aiheutti jopa kyfoosin eli taaksepäin kaarevan kaularangan ryhdin.

Olen hyvin pettynyt julkisen terveydenhuollon toimintaan tapauksessani, sillä uskon että olisin paljon paremmassa kunnossa tällä hetkellä, jos peräänajokolarin jälkeen niskan retkahdusvammani olisi tutkittu ja hoidettu kunnolla. Samoin lääkäreiden toimintaan olen erityisen pettynyt. Aikaisemmin luotin lääkäreiden sanaan ja osaamiseen melkeinpä sokeasti, mutta nykyään luottamukseni lääkäreihin on mennyt. Sen sijaan olen ikuisesti kiitollinen Niska-foorumin väelle, jotka neuvoivat minua oikeaan suuntaan ja asiantunteville lääkäreille. Vertaistuen neuvojen ansiosta vammani alkoivat vihdoinkin selvitä.


Kaularankaleikkaus, alarialigamentit ja vaikea aivovamma

Töissä selviydyin tässä vaiheessa enää niukin naukin, niskan välilevyprolapsin aiheuttamat käsivaivat, käden kivut ja tästä aiheutuneet erityisen kovat kivut lapojen välissä tekivät oloni lähes sietämättömäksi. Kaularankaleikkausta odotellessani etsin tietoa netistä ja löysin tieni Niska-foorumille. Kerroin tilanteestani foorumin väelle, joka opasti minut hakeutumaan myös pätevän neurologin tutkimuksiin. Neurologin tutkimuksissa selvisi, että minulle on retkahdusvamman yhteydessä tullut myös AIVOVAMMA!

Se oli minulle MELKOINEN SHOKKI! Olin siis vuosikausia kärsinyt aivovamman oireista, yrittänyt hakea apua, mutta kukaan lääkäri ei ollut ottanut minua vakavissaan! Toiminnallisissa magneettikuvissa eli fMRI-kuvissa selvisi myös vanhojen niskakipujeni syy eli silloin selvisi, että alarialigamentit niskastani olivat aikanaan revenneet kolarissa molemmin puolin. Tämä oli syy krooniseen niskakipuuni, josta olin kärsinyt kolarista lähtien. Alkuperäinen syy niskakipuihini selvisi siis vasta 14 vuotta onnettomuuden jälkeen.

Minulle tehtiin myös yksityisen lääkärin lähetteellä aivojen traktografiakuvaus, jolla varmistettiin aivovamma. Se vahvisti  neuropsykologisten testien tuloksen aivovammasta. Lisäksi tämä yksityinen erikoislääkäri kirjoitti minulle lähetteen kaularangan kineettiseen MRI-kuvaan, jota hänen mukaansa tarvittiin kaularangan C2-nikaman epänormaalin liikkumisen selvittämiseksi.

Aivojen traktografiatutkimusta ja fMRI-tutkimusta ei vakuutusyhtiö suostunut kustantamaan, eikä kunnallinen terveydenhuoltokaan siihen suostunut sillä perusteella, että ”asia kuuluisi vakuutusyhtiön korvattavaksi”. Näin ollen minun piti itse maksaen käydä näissä tutkimuksissa, jotta saisin oikeanlaista hoitoa ja kuntoutusta. Samoin kävi erikoislääkärin määräämän kineettisen MRI-kuvauksen kanssa. Sitäkään ei vakuutusyhtiö eikä kunnallinen terveydenhuolto suostunut maksamaan, joten jouduin itse kustantamaan senkin.

Olin onnettomuudessa hyvin nuorena henkilönä eli 17-vuotiaana. Vasta kun itse ymmärsin Niska-foorumilaisten neuvojen perusteella 14 vuotta myöhemmin hakeutua yksityisesti neurologille, alkoivat vammani lopultakin selviämään. Kunnallisen puolen erikoissairaanhoidossa minua ei kukaan ottanut vakavasti, joten ainoa mahdollisuus oli mennä yksityisesti. Samoin jouduin maksamaan niska- ja aivovammani selvittämisessä tarvittavat traktografia-, fMRI- ja kineettisen MRI-tutkimuksen itse, vaikka se kuuluisi vakuutusyhtiölle tai julkiselle terveydenhuollolle.

Tämäkö on kohtuullista? Kohdallani on kysymys vakavasta vammasta eikä voida enää puhua millään muotoa kohtuudesta, koska olen elänyt 14 vuotta aivo-, niska-, selkä- ja TOS-vamman aiheuttamien kipujen ja vaivojen kanssa ilman mainittavaa apua. Koko ajan olen parhaani mukaan käynyt töissä ja tehnyt hyvin fyysisiäkin töitä näiden vammojeni ja kipujeni kanssa ja nyt edes tarvitsemiani tutkimuksia ei makseta?

Kaikki vammat ovat pahentuneet ajan myötä ja kaikissa mahdollisimman aikainen hoito ja kuntoutus olisi ollut tärkeää. Olisin varmasti paremmassa kunnossa, jos minut olisi aikanaan tutkittu ja hoidettu kunnolla. Nyt aivovammoihin erikoistunut Käpylän kuntoutuskeskus on todennut, ettei minusta enää saa työkykyistä. Joudun jäämään eläkkeelle 31-vuotiaana? Jos minut olisi tutkittu ja hoidettu kunnolla, olisin ehkä voinut olla vielä seuraavat 30 vuotta työelämässä?!?


Ja sama hoitamattomuus vaan jatkuu…

Keväällä 2014 pääsin onnekseni KELAn kustantamalle kuntoutusjaksolle Käpylän kuntoutuskeskukseen, niin kuin aikaisemmin mainitsin. Siellä minulle tehtiin laajempia tutkimuksia aivovamman osalta. Todettiin muun muassa, että niskan retkahdusvamma on aiheuttanut minulle aivorungon vaurion, joten myöskään vireystilan säätelyni ei toimi. Nielussani on tuntopuutoksia, ja yökkäysrefleksi ei toimi. Käsi-silmä -koordinaatio todettiin myöskin huonoksi.

Syksyllä 2013 olin kaularangan leikkauksessa, jossa niskan välilevyn pullistuma leikattiin. Leikkauksen jälkeenkin sitkeästi jatkuneiden niskakipujen selvittämiseksi tehtiin myöhemmin kaularangan röntgenkuvaus sekä laaja ENMG-tutkimus. ENMG-tutkimuksessa selvisi, että C6-hermojuurivaurio on levinnyt jo molempiin käsiini ja oikeassa kädessä se on levinnyt myös C7-hermojuuren alueelle. Kädestäni on myös hävinnyt kuumatunto, siinä on spastisuutta ja lihasvoimat ovat edelleenkin heikentyneet.

Tämän perusteella pyysin saada uuden MRI-kuvan kaularangastani, jotta vika selviäisi ja selviäisi onko leikkauksessa ehkä jotain jäänyt huomaamatta. Tähän ei kuitenkaan suostuttu, koska ”se maksaa”. Halvat röntgen- ja ENMG-tutkimukset voidaan tehdä, mutta kalliimpaa ja tarpeellista MRI-tutkimusta ei voida tehdä? Eli vaikka niskasta johtuvat käsieni hermovauriot ovat leikkauksen jälkeenkin pahentuneet, niin tämäkään ei ole riittävä peruste uuteen MRI-kuvaan? Eli nyt vain odotetaan sitä, että tilanne edelleen pahenee?

Lääkärin ratkaisu tähän oli, että ”piikitetään” kaularankaa, olkapäitä ja lapoja. Kysyin, että miten voidaan ”piikittää” jos ei tiedetä mitä pitäisi piikittää? Otin myös puheeksi kylkiini tulevat sähköiskumaiset kivut, ja koska minulla nyt on jo jonkinlainen näppituntuma hermosärystä, niin uskalsin epäillä ongelmaa rintarangassa ja pyytää rintarangan MRI-kuvausta. Lääkärin vastaus oli jälleen "ei kuvata, koska se maksaa". Niinpä minun oli jälleen tyytyminen vain rintarangan röntgenkuvaan, vaikka siinä eivät näy esimerkiksi välilevyn pullistumat.



Aivovamma-asiantuntija neurologi Jukka Turkan näkemys niskan retkahdusvammasta

Haluan tähän liittää pienen lainauksen arvostetun aivovammaspesialisti Jukka Turkan tekstistä niskan retkahdusvammaan liittyen:

”Oireet: Trauman jälkeisinä liitännäisoireina tunnetaan hyvin aivovamman kanssa samaan aikaan syntyvän niskan retkahdusvamman aiheuttama niskaoireisto sekä päänsärky, huimaus, tasapaino-ongelmat eri muodoissaan, epilepsia, hormonaaliset häiriöt ja hydrokefalukseen liittyvät oireet. Yleisin traumanjälkeinen oire on päänsärky, tavallisesti lihasjännitykseen tai migreeniin yhdistyvänä. Kroonisesta päänsärystä kärsii 30-60% aivovammapotilaista (Packard 1999)

Whiplash- eli niskan retkahdusvamman tulkitsemisesta: Aivot ovat kiinni aivorungossa, joka on kiinni selkäytimessä. Kun pää heilahtaa ja selkäydin venyy, silloin vaurioituvat aivotkin. Aivojen etulohko törmää kalloon, aksonitason vaurio tulee kiertyneestä ja venyneestä asennosta ja ydinjatke sijaitsee juuri niskan yläosan alaosassa.

Vammamekanismi: Tyypillinen tilanne, jossa niskan retkahdusvamma syntyy, on liikenteessä tapahtuva peräänajokolari. Peräänajon seurauksena autossa istuvan henkilön vartaloon kohdistuu suuri kiihtyvyys, jolloin pää, joka ei ole penkissä kiinni, jää jälkeen. Kokeellisissa malleissa n. 16 km/h nopeudella tapahtuva kolari aiheuttaa päähän 11G:n suuruisen kulmakiihtyvyyden. Pään äkillinen taaksetaivutus eli hyperekstensio vaurioittaa niskan ja kaulan pehmytkudoksia, kuten välilevyjä, selkärangan etupitkittäissidettä (ligamentum longitudinale anterius) ja ruokatorvea. Alueen lihaksista tyypillisesti vaurioituvat pitkä kaulalihas (m.longus colli) ja päännyökkääjälihas (m.sternocleidomastoideus). Myös kaulapunoksen (plexus cervicalis) hermot ja selkärangan fasettinivelet voivat vaurioitua. Kun vartaloon kohdistuva kiihtyvyys loppuu, pää retkahtaa eteenpäin, mikä aiheuttaa vauriota selkärangan takapitkittäissiteisiin ja alueen lihaksistoon.”


Lääkärikäynneistä ja tutkimuksista

Haluan tähän loppuun vielä avunhakemisprosessini konkretisoimiseksi laittaa listan lääkärikäynneistäni ja tutkimuksista tietyiltä vuosilta. Lista on yhä vajavainen, koska en ole kaikkialta saanut papereitani. Lisäksi kirjaamattomia ongelmia ovat sellaiset kerrat, jolloin esimerkiksi päänsärky on ollut niin kovaa, etten ole pystynyt menemään lääkärille. Tästä saa toivottavasti jonkinlaisen konkreettisen kuvan avunhakuprosessistani.

Viivi



VUOSI 1999
24.3.1999 Peräänajokolari
25.3.99 Niska (Lääkäri TN)
26.3.99 Niska (TN)
30.3.99 Niska (TN)
9.4.99 Niska (TN)
30.4.99 Niska (TN)
4.8.99 Niska (TN)
25.8.99 Päänsärky (kova päänsärky, koulusta kaverit vieneet TN)
6.9.99 Niska (TN)
12.10.99 Niska (Ortopedi HM) HM on todennut, että ”mitään ei ole tehtävissä”

VUOSI 2003-2014
22.10.03 Työnantajalle pyyntö kevyemmästä työstä (selkäkipujen takia)
24.10.03 Selkäkipu  (lääkärikäynti)
12.1.04 Kasvojen puutuminen (lääkärikäynti)
19.1.04 Kasvojen puutuminen (lääkärikäynti)
18.5.05 Muistihäiriöt (lääkärikäynti)
1.12.05 Väsymys, diagnoosi F59.9 (lääkärikäynti)
10.1.06 Korvakipu, vasen korva (lääkärikäynti)
21.9.06 Selkäkipu (lääkärikäynti)
22.10.07 Selkäkipu (lääkärikäynti)
21.11.07 Selkäkipu (lääkärikäynti)
18.10.08 Muistiongelma (lääkärikäynti)
1.12.08 Lanneselänkipu (lääkärikäynti)
5.12.08 Selkäkipu (lääkärikäynti)
5.5.09 Selkäkipu (lääkärikäynti)
28.9.09 Päänsärky ja leukosytoosi (lääkärikäynti)
8.10.09 Selkäkipu M54.5 (lääkärikäynti)
25.1.10 Alaraajat ja käsi (TOS ) (lääkärikäynti)
7.8.10 Päänsärky R51.80 ja lievää leukosytoosia (lääkärikäynti)
9.11.10 Selkäkipu (ortopedi R)
11.11.10 Selkäkipu (lääkärikäynti)
13.12.10 Selkäkipu (FYS)
23.12.10 Lannerangan MRI, tulos
31.12.10 Selkäkipu (lääkärikäynti)
3.1.11 Selkäkipu, soittoaika FYS
22.2.11 Selkäkipu (ortopedi AR)
6.6.11 Lannerangan rtg-tutkimuspyyntö
8.6.11 M54.9 Selkäkipu (FYS)
25.10.11 Selkäkipu (AR)
2011 syksy, Orton selkäkuntoutus
12.1.12 TOS (FYS)
7.3.12 FYSIOTERAPIA (oikealla rhomboideus lihaksissa atrofiaa ja kuoppa, lievää atrofiaa myös infraspinatus alueella)
16.3.12 ENMG-tutkimus
10.4.12 Soittoaika ENMG vastaus (näkyvillä vanha hermovaurio)
16.8.12 TOS (lääkärikäynti)
29.8.12 Lähete TAYS, TOS ongelma
25.2.13 TOS (TAYS, lääkäri TK)
2.4.13 NISKA,TOS (työterveyshoitaja)
3.4.13 TOS (TAYS kuvantamisia)
24.4.13 TOS (TAYS, lääkäri ST)
26.4.13 Kaularangan rtg, kaularangan VKMT
21.5.13 TOS, NISKA (ortopedi AR)
22.5.13 Kaularangan MRI
24.5.13 NISKA (lääkäri JK)
27.5.13 Kaularangan MRI-tulos
29.5.13 NISKA (työterveyslääkäri MT)
3.6.13 TOS (Lääkäri V)
13.6.13 TOS Orton (lääkäri KL)
18.6.13 NISKAN oireilu käteen (lääkäri ES)
26.6.13 BOTOX-hoito,  TAYS kipupoli
3.7.13 Kaularanka Neurokirurgia TAYS
19.7.13 Neurologi HH (epäily aivovammasta)
22.7.13 Lapojen särky M79.6
24.7.13 NISKA (soittoaika TAYS)
26.7.13 AIVOVAMMA (soittoaika HH)
1.8.13 Kaularanka + C8 hermotusalue (FYS tk)
7.8.13 TOS (TAYS ST)
9.8.13 Traktografiakuvaus (TURUN PULSSI)
7.8.13 TOS (TAYS ST)
19.8.13 Traktografiavastaus (Vammaan sopiva löydös)
5.9.13 NISKA, TOS (ortopedi HM)
6.9.13NISKA, TOS, AIVOVAMMA (tk)
9.9.13 BOTOX (TAYS kipupoli)
11.9.13 TYÖKYKYARVIO (työterveyslääkäri MT)
 24.9.13 NISKA,TOS, AIVOVAMMA, SELKÄ (ortopedi TH)
1.10.13 Dynaaminen kine fMRI-tutkimus VANTAA
2.10.13 Dynaaminen kine fMRI, tulokset
8.10.13 Kaularankaleikkaus (TAYS)
23.10.13 TOS (TAYS ST)
10.12.13 Kaularankaleikkauksen lopputarkastus puhelimitse. SOITTOA EI KOSKAAN TULLUT.
14.1.14 Fysiatria tk
20.1.14 Käpylän kuntoutusjakso I 20-24.1.14 29.1.14 TOS (TAYS)
5.3.14 ENMG-hermoratatutkimus tk
12.3.14 FYSIATRIA tk

17.3.14 Käpylän kuntoutusjakso II (13vrk)

(Tämän artikkelin on kirjoittanut 6.5. 2014 työryhmä Viivi ja DirtyDeeds)


torstai 3. huhtikuuta 2014

Tuplaretkun tapaus - Kukapa sitä nyt työnteossa omaa kroppaansa tarvitsisi!



TIIVISTELMÄ

Liukastuminen, ilmalento selälleen, pää jäiseen asvalttiin ja järkyttävä kipu. Näin alkaa Tuplaretkun eräs talviaamu. Diagnoosi päivystyksessä on lievä aivotärähdys, tarkempia tutkimuksia ei tehdä. Aivotärähdysoireet helpottavat, mutta ajan mittaan ilmenee yhä uusia oireita, joiden vuoksi Tuplaretku hakeutuu vuoroin lääkärin vastaanotolle, päivystykseen, fysioterapiaan ja osteopaatille. Kunnollista selvyyttä ja helpotusta ei tule, vaan kroonistuvat oireet vaikeuttavat istumatyötä tekevän Tuplaretkun työntekoa ja elämää.

Alle vuoden kuluttua Tuplaretku saa uuden iskun päähänsä. Päivystysdiagnoosi on jälleen lievä aivotärähdys, tarkempia tutkimuksia ei tehdä. Tällä kertaa oireet eivät ala helpottaa, vaan päinvastoin koko ajan ilmenee uusia, toimintakykyä pahasti heikentäviä oireita. Terveyskeskuslääkäri ei kuitenkaan näe aihetta tarkempiin tutkimuksiin, vaan on vakuuttunut siitä että oireet johtuvat vain kipeytyneistä lihaksista. Hän kirjoittaa pätkä kerrallaan sairauslomaa ja on useiden käyntien myötä silminnähden ärtynyt potilaaseen.

Vasta kun Tuplaretku löytää netistä niskafoorumin ja saa tietoa niskan retkahdusvammasta, hän alkaa ymmärtää tilannettaan. Vertaistuen avulla hän löytää tiensä tarkempiin tutkimuksiin, ensin fysiatrin ja sitten osaavan neurologin vastaanotolle. Hänellä todetaan niskan retkahdusvamma ja siihen liittyviä aivoperäisiä oireita, yläaukeaman toimintahäiriö, autonomisen hermoston häiriötila sekä kaularangan kuvissa pieni välilevyn pullistuma. Hän saa kipulääkityksen ja lähetteen OMT-fysioterapiaan.

Oireiden alkaessa pikkuhiljaa helpottaa Tuplaretku sopii työterveyslääkärin kanssa töihin palaamisesta. Työt aloitetaan osa-aikaisesti ja sitten siirrytään kokoaikatyöhön. Pitempien päivien myötä alaselkään ja jalkoihin liittyvät oireet kuitenkin pahenevat radikaalisti. Pian Tuplaretku on lähes täysin istuma-, seisoma- ja kävelykyvytön ja joutuu järkytyksekseen jälleen vuoteenomaksi.

Vertaistuen avulla Tuplaretku löytää tiensä fysiatrian erikoislääkärille, joka on erikoistunut alaselän ja lantion ongelmiin. Fysiatri toteaa Tuplaretkulla kivuliaan ja hankalan lantion toimintahäiriön, joka on todennäköisesti tullut kaatumisessa yli vuosi aiemmin. Samaan aikaan neuropsykologisissa testeissä todetaan lievää hitautta ja neurologi suosittelee kevyttä työkuormitusta vielä joidenkin kuukausien ajan.

Lyhyen sairausloman jälkeen työterveyslääkäri toteaa, että Tuplaretku ei ole työkyvytön lääketieteellisessä mielessä, koska hänellä ei ole riittävän pahoja löydöksiä, ja siksi hänelle ei voi kirjoittaa enempää sairauslomaa. Toisaalta on myös selvää, että tilanteen pahenemisen kierre on saatava poikki ja paraneminen käyntiin. Lopputuloksena on se, että Tuplaretku ei voi olla sairauslomalla eikä tehdä töitä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää vuorotteluvapaa, joka onneksi järjestyy. Tuon vuoden aikana Tuplaretku toivoo ehtivänsä kuntoutua takaisin täyteen työkuntoon yksityisten lääkärien ja fysioterapeuttien, levon sekä omahoidon avulla.

Tuplaretku hakeutuu vielä niskavammoihin erikoistuneelle fysiatrille, joka toteaa kaularangan olemattoman lihastuen sekä kiertymän ja liikehäiriön yläniskassa. Kiertymä vaikuttaa koko rankaan ja on siksi osallinen myös alavartalon ongelmiin. Tapaturmamekanismi ja oireet antavat fysiatrin mukaan myös viitteitä lievästä, venähdystyyppisestä aivovammasta, jollaiset ovat yleisiä niskan retkahdusvammoissa. Koska vamma on niin lievä, ettei se erotu aivojen traktografiassa ja oireet ovat vähentyneet ajan kuluessa selvästi, paranemisennuste on kuitenkin hyvä.

Miten sekä työterveyshuolto että julkinen terveydenhuolto voivat jättää potilaan tällä tavalla oman onnensa nojaan? Luulisi, että vammojen pahenemisen ja pitkittymisen ennaltaehkäisy sekä työkyvyn ylläpitäminen olisi koko yhteiskunnan etu.

Entä miksi lääkärit eivät ohjaa potilasta tarkempiin tutkimuksiin, kun hänen oireilunsa pitkittyy ja pahenee, vaan hänen täytyy itse vertaistuen avulla hakea tieto erikoisalan lääkäreistä saadakseen oikeanlaisia tutkimuksia ja tarvittavaa hoitoa?




KOKO TARINA

Pää jäiseen asvalttiin

Tarina alkoi, kun liukastuin jäisellä, petollisen lumikerroksen peittämällä jalkakäytävällä. Tein ilmalennon suoraan selälleni ja löin takaraivoni asvalttiin. Kipu oli valtava, pää tuntui halkeavan. En kuitenkaan menettänyt tajuntaani tai muistiani enkä oksentanut. Jonkin ajan kuluttua alkoi pahoinvointi, huimaus, jalkojen puutumis- ja tunnottomuustuntemukset, pään humina ja kivistys ja yleinen heikkous. Silloin lähdin terveyskeskuspäivystykseen.

Päivystyksessä diagnoosiksi annettiin lievä aivotärähdys ja jäin kuudeksi tunniksi tarkkailuun. Sen jälkeen lähdin kotiin seurantaohjeiden kera. Seuraavana päivänä alkoivat lihaskivut. Jokaiseen lihakseen, erityisesti niskaan ja kaulaan, sattui ja liikkuminen sai huutamaan ääneen. Vaistomaisesti suojelin koko ajan päätä ja niskaa ja yritin pitää ne paikoillaan.

Aivotärähdykseen liittyvät oireet alkoivat pikkuhiljaa hellittää, ja ennen myötä lihaskivutkin. Jaloissa oli silti edelleen puutumisia ja tunnottomuustuntemuksia. Välillä tuntui kuin jalkoja ei olisi edes olemassa ja ne voisivat pettää alta minä hetkenä hyvänsä. Terveyskeskuslääkäri ei näihin oireisiin reagoinut mitenkään, koska tuntoaisti oli kuitenkin tallella eikä mistään vakavasta siis voinut olla kyse. Niskan lihaskipuihin liittyen lääkäri mainitsi, että lihakset olivat varmaankin kaatumisessa retkahtaneet ja olivat siksi kipeät. Parin viikon sairausloman jälkeen palasin töihin.

Pian alkoi tulla pelottavia kohtauksia: sydän muljahteli ja rintaan sattui, pahimmillaan siinä määrin että menin heikoksi ja liikuntakyvyttömäksi. Oireet selvisivät ennen pitkää refluksiksi. Monta kertaa ehdin käydä päivystyksessä ja kerran tilata ambulanssinkin, ennen kuin diagnoosi selvisi. Silloinkin hoitaja mainitsi sen toiselle hoitajalle, ei minulle. Kotona menin nettiin, löysin refluksisivuston ja aloin päästä perille oireista ja niitä laukaisevista tekijöistä. Työterveyslääkäriltä sain happosalpaajat, jotka eivät kuitenkaan auttaneet. Vertaistuen ohjeistamana aloin muuttaa ruokavaliotani, ja pahimmat oireet alkoivat pikkuhiljaa helpottaa. Refluksi on kuitenkin riesanani yhä.

Myös toinen paha ongelma alkoi vaivata: alaselkä kipeytyi, erityisesti istuessa. Koska teen istumatyötä, kipu vaikeutti työntekoa. Myös jalat oireilivat edelleen, kuorossa alaselän kanssa. Puutumista, kipuja, tunnottomuutta, nykimistä, pulputusta, vihlontaa, värinää… Pitempi seisominen vaikutti samoin. Toisen jalan alaosaan alkoi ilmestyä turvotusta. Lanneranka röntgenkuvattiin pyynnöstäni työterveyshuollossa, mutta kaikki näytti olevan kunnossa.

Menin fysioterapeutille ja osteopaatille vaivoineni, kerroin tapaturmasta ja oireista. Kumpikaan hoitava henkilö ei puhunut mitään niskasta eikä osannut sanoa mitään jalkojen oireisiin. Osteopaatti arveli, että tapaturma oli laukaissut refluksin, kenties pallealihaksen krampin vuoksi. Alaselän ongelmiin sain hiukan helpotusta. Jalkojen oireilu jatkui edelleen ja pitempi istuminen ja seisominen oli jatkuvasti vaikeaa.

Kuukausien mittaan pulpahteli aina uusia oireita, kuten valo- ja ääniherkkyyttä sekä lämmönsäätelyn häiriintymistä. Koin terveydentilani hyvin epävakaaksi ja arvaamattomaksi ja kutsuin itseäni tuskastuneena vammaiseksi. En tiennyt, että sitä oikeasti olinkin – vammautunut.


Kerta kiellon päälle

Ennen kuin vuosi oli kulunut, salama iski toisen kerran samaan puuhun. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että se johtui ensimmäisen tapaturman aiheuttamasta kömpelyydestä ja huomiokyvyn heikkoudesta, koska sellainen on yleistä. Joka tapauksessa löin pääni uudestaan, tällä kertaa siten että isku suuntautui päälaelle ylhäältä alaspäin.

Kipu oli jälleen kova, mutta ei ihan niin kova kuin edellisessä tapaturmassa. Taju ja muisti säilyivät nytkin. Pian alkoi kuitenkin tulla pahoinvointia, huimausta ja heikotusta ja puoli päätä meni turraksi ja kuumaksi. Katsoin parhaaksi lähteä jälleen kerran terveyskeskuspäivystykseen.

Päivystyksessä hoitaja ihmetteli, miksi olin edes tullut, eihän minulla ollut haavaakaan jota paikata. Lääkärin diagnoosi oli lievä aivotärähdys. Kerroin että minulla oli ollut alle vuosi aikaisemmin edellinen aivotärähdys ja kysyin pahensiko se tilannetta. Näin ei kuitenkaan arveltu. Minua ei otettu edes tarkkailuun, joten lähdin kotiin.

Menin töihin ja oletin olevani pian kunnossa, enhän ollut saanut sairauslomaakaan. Mutta vointi vain huononi, erityisesti aina kun yhtään rasitin itseäni, joko henkisesti tai fyysisesti. Rasituksen myötä tuli kuumeilua ja pahoja uupumus-heikkous-pahoinvointi-ripuli-sydämentykytyskohtauksia. Lisäksi otsaa, nenää, takaraivoa, ohimoita ja päälakea puristi koko ajan kuin ruuvipihdeissä ja pistävät vihlaisut tuikkivat eri puolilla päätä. Niska ja hartiat olivat betonia, ylävartalossa ja käsivarsissa oli voimakkaita hermokipuja ja puutumisia, silmiä särki ja ne olivat valonarat, katseen tarkentaminen oli vaikeaa. En voinut kävellessä heiluttaa käsiä ilman että aloin voida pahoin ja päätä alkoi puristaa, en voinut kallistaa päätä ylös- eikä alaspäin, selkä kipuili ylhäältä alas asti, lapojen väli oli tulessa. En jaksanut keskustella enkä keskittyä juuri mihinkään ilman uupumuskohtausta, en kestänyt nopeatempoisuutta enkä kovia ääniä, verenpaine heitteli, tasapainossa oli häiriöitä, jne, jne, jne. Toisin sanoen olin lähes täysin toimintakyvytön ja vuoteenoma ihmisraunio. Sain pelko- ja itkukohtauksia, koska en ymmärtänyt mikä minua vaivasi ja miksei se mennyt ohi.

Kävin terveyskeskuksessa ja sain sairauslomaa aina viikon kerrallaan, ilman sen kummempia tutkimuksia. Ja ikään kuin tilanne ei olisi ollut jo muutenkin tarpeeksi ahdistava, terveyskeskuslääkäri vähätteli oireitani ja tiuski minulle. Mihinkään jatkotutkimuksiin hän ei minua suostunut lähettämään, vaan sanoi, että oireet johtuvat lihaksista ja alkavat kyllä helpottaa, kun alan vain kävellä reippaammin ja harrastaa liikuntaa. Ohje oli absurdi, koska käveleminen ylipäätään oli todella vaikeaa. Pyysin saada vaihtaa omalääkäriä, mutta siihen ei suostuttu. Olin äärimmäisen stressaantunut, huolissani, peloissani ja huonossa kunnossa.

Niskan lihaksiin liittyen lääkäri mainitsi jälleen retkahdusvamman, ja muistin että siitä oli ollut puhetta aiemminkin. Kotona katsoin netistä, löytyisikö asiasta lisätietoa, kun sitä ei sen enempää lääkäriltä irronnut. Löysin niskavammaisten foorumin, ja se oli merkittävä käänne. Foorumin kautta sain retkahdusvammasta paljon olennaista ja kullanarvoista tietoa, joka selitti suuren osan minua jo ensimmäisen tapaturman jälkeen vaivanneista oireista. Sain tietää, että retkahdusvammassa eivät retkahda ja venähdä vain lihakset, vaan luonnollisestikin kaikki mitä niskan, kaulan, pään ja rangan alueella on – myös (keskus)hermosto. Ja tilanne on tietysti aina pahempi, jos pää on saanut iskua. Myös aivotärähdys on lievä aivovamma, ja lisäksi retkahdusvammassa syntyy usein keskushermoston venähdysvammoja, vaikka pää ei edes osuisi mihinkään.

Aloin ymmärtää, että olin vammautunut, jo kahdesti. Foorumilta sain ohjeita myös siihen, miten hoitaa itseäni ja mistä etsiä asiantuntevaa apua.


Lääkettä, lepoa ja aikaa

Ensi hätään menin yksityiselle fysiatrille, joka totesi niskan retkahdusvamman, liikerajoituksia, traumaperäisen yläaukeaman toimintahäiriön ja autonomisen hermoston häiriötilan. Hän määräsi niskan suojajännitykseen vahvaa kipulääkettä ja sanoi, että jos oireet eivät ala helpottaa, hän kirjoittaa lähetteen kaularangan magneettikuvaukseen. Sain myös lähetteen fysioterapiaan.

Fysioterapia ei ollut oikeanlaista tai sitten ajoitus oli väärä, mutta joka tapauksessa oireet vain pahenivat sen myötä. Siispä lopetin sen. Lääkityksen ansiosta lihasjännitykset ja -kivut alkoivat pikkuhiljaa hellittää ja aloin pystyä kävelemään ja istumaan paremmin. Ajan mittaan olo alkoi muutenkin helpottaa: jaksoin jutella ja keskittyä paremmin, uupumuskohtaukset lievenivät ja harvenivat, pahin valo- ja ääniarkuus alkoi hellittää jne. Lepo, aika ja lääkitys siis auttoivat.

Vihdoin pystyin matkustamaan eri paikkakunnalle työterveyslääkärini vastaanotolle. Hänen kanssaan sovittiin, että palaisin osa-aikaisesti työhön seuraavan kuukauden alusta. Jatkaisin osa-aikaisesti kaksi kuukautta ja sen jälkeen alkaisin työskennellä kokoaikaisesti. Minua vähän arvelutti sitoutua suunnitelmaan etukäteen, koska vointini oli edelleen hyvin vaihteleva ja vasta jonotin pääsyä varsinaisiin, neurologisiin tutkimuksiin. Mutta lääkäri sanoi että byrokratian etenemisen vuoksi asiat oli parasta lyödä lukkoon, joten niin tehtiin.

Olin iloinen kyetessäni tekemään edes hieman töitä. Vointi ei kuitenkaan edelleenkään ollut lähelläkään normaalia, vaikka oli parempi. Väsymys ja kivut vaivasivat yhä. Erityisesti pitkäaikainen istuminen oli vaikeaa ja aiheutti useiden päivien tuskat ja oireet, lähinnä selässä ja jaloissa, mutta myös ylävartalon, niskan, käsien ja pään alueella. Nukkuminenkin oli vaikeaa, koska kivutonta asentoa ei meinannut löytyä. Näistä syistä tein töitä enimmäkseen kotoa käsin, pehmeällä alustalla puoli-istuvassa tai makaavassa asennossa, kiitos etätyömahdollisuuden ja esimieheni joustavuuden.


Vihdoin kunnon tutkimuksiin – yli kaksi kuukautta toisen tapaturman ja yli vuosi ensimmäisen tapaturman jälkeen

Lopulta pääsin aivovammoihin erikoistuneen neurologin vastaanotolle yliopistolliseen keskussairaalaan. Olin saanut tiedon hänen olemassaolostaan niskavammafoorumilta, ottanut häneen itse yhteyttä, kertonut tilanteeni ja kysynyt, näkikö hän aihetta tarkemmille tutkimuksille. Hän näki ja sanoi, että tarvitsisin lähetteen. Pelkäsin että koko homma tyssäisi siihen, niin tympääntynyt terveyskeskuslääkäri vaikutti minuun olevan. Lähete kuitenkin irtosi, kun näytin neurologin kirjoittaman sähköpostin, jossa tämä sanoi että tilanne vaati tarkempia tutkimuksia ja että kaikki oireet eivät voineet olla lihasperäisiä.

Vastaanotolla neurologi teki kliiniset tutkimukset ja totesi niskan retkahdusvamman, joka oli jäänyt pitkittyneesti oireilemaan. Keskittymisvaikeuksien ja väsyvyyden hän arveli viittaavan retkahdusvammaan liittyviin aivoperäisiin oireisiin. Hän määräsi laboratoriokokeita, lanne- ja kaularangan magneettikuvauksen, aivojen traktografian sekä neuropsykologiset testit.

Lausunnon mukaan lanneranka oli kunnossa. Kaularangassa oli oikoryhti, yhdessä nikamavälissä pieni rappeuma ja minimaalinen välilevytyrä, toisessa välissä kohtalainen madaltuma, päätelevyjen ja unkovertebraalinivelten rikko sekä oikeavoittoinen protruusio. Aivojen traktografiassa oli löydöksiä, jotka kuitenkin olivat mitä todennäköisimmin synnynnäisiä eivätkä traumaperäisiä. Laboratoriokokeista selvisi, että kasvuhormoni oli matalalla. Lisää aivojen tilanteesta selviäisi neuropsykologisissa testeissä. Sain maksusitoumuksen OMT-fysioterapiaan ja aloitin sen.


Lantio pettää

Kahden kuukauden osasairausloman jälkeen aloitin kokopäiväiset työt. Tein edelleen paljon töitä kotoa käsin, koska kunto ei vieläkään sallinut pidempiä istumisia. Minulle myös hankittiin töihin sähköpöytä, jotta voisin työskennellä välillä seisten. Oletettiin, että työasentojen vaihtelu auttaisi.

Seisomisen myötä kivut kuitenkin vain pahenivat. Pian alaselkä ja lantio olivat niin kipeät, että en pystynyt istumaan, seisomaan enkä nukkumaan. Ongelma alkoi säteillä myös vasempaan lonkkaan ja jalkaan, ja tilanne huononi muutamassa päivässä niin pahaksi, että jalka ei enää pitänyt kunnolla. Lopulta olin istuma-, seisoma- ja kävelykyvytön – ja jäin jälleen sairauslomalle.

Olin tyrmistynyt takapakista ja yritin selvittää, mistä oireet johtuivat. (Terveyskeskuslääkäri ei yrittänyt, hän vain kirjoitti sairauslomaa.) Jälleen tuli avuksi netin vertaistuki. Sen kautta sain tietää lantion asentovirheisiin erikoistuneesta yksityisestä fysiatrista ja siitä, että ko. virheet usein aiheuttavat alaselkä- ja jalkaoireita – ja syntyvät kovasta iskusta lantion seudulle. Minähän olin saanut sellaisen liukastuessani ja kaatuessani. Myös OMT-fysioterapeutti oli todennut, että lonkkani olivat eri suuntiin kiertyneet ja jalat sen vuoksi eri pituiset, ja hänkin suositteli tässä pahentuneessa tilanteessa fysiatrin pakeille hankkiutumista.

Pääsin lantiofysiatrin vastaanotolle päivän varoitusajalla. Hän löysi lantiosta kolme ja yläniskasta kaksi asentovirhettä, korjasi ne, käsitteli niiden aiheuttamia lihasten kipukyhmyjä ja antoi itsehoito-ohjeita. Kontrolliaika sovittiin kolmen viikon päähän.

Pahin alaselkäkipu helpotti heti hoidon jälkeen ja jalkakin piti vähän paremmin. Kävelyn ongelmat pahenivat kuitenkin uudelleen kuormituksen lisääntyessä. Kohta pystyin kävelemään jälleen enää muutaman askeleen kerrallaan kävelysauvoihini tukeutuen, pahasti ontuen ja jalka krampaten (kyynärsauvoja en ollut missään vaiheessa terveyskeskuksesta saanut). Kaikki toimiminen oli hankalaa, hidasta ja kivuliasta, vessassa käymisestä lähtien.

Soitin sovitusti terveyskeskuslääkärille, kerroin tilanteesta ja pyysin lisää sairauslomaa fysiatrin kontrollikäyntiä odotellessa. Lääkäri sanoi että enkö voisi palata töihin, enhän tee työtäni kävellen vaan istuen, joten mitä se haittaa etten pysty kävelemään. En jaksanut edes kommentoida vaan muistutin, että ongelma oli myös istumisessa. Lääkäri suostui kirjoittamaan viikon lisää sairauslomaa.

Sitten tulivat neuropsykologisten testien tulokset. Ne olivat pääosin normaaleja, mutta havaittavissa oli lievää hitautta. Labrakontrollissa kasvuhormoni oli asettunut normaalille tasolle. Neurologi suositteli, että työkuormituksen olisi hyvä olla kohtuullinen vielä joitain kuukausia. Olin samaa mieltä, koska olin kokenut jo ennen takapakkia, etten ollut edelleenkään täysissä voimissa eikä stressinsietokyky ollut normaali. Lisäksi olin tietysti nyt myös fyysisesti työkyvytön, ja kivut ja muut oireet ja niiden aiheuttama huoli kuormittivat myös psyykeä ja keskittymiskykyä.

Kontrollikäynnillä fysiatri tutki, miksi jalkani ei edelleenkään toiminut normaalisti. Hän löysi lantion alueelta lisää kipukyhmyjä, jotka olivat niin pahoja, että ne olivat lamauttaneet tiettyjen lihasten toiminnan. Hän hoiti kyhmyjä ja jatkoin itse niiden omahoitoa, ja vähä vähältä tilanne lähti helpottamaan. Edistyminen oli ja on yhä kuitenkin hidasta. Lihakset ja jänteet ovat mukautuneet virheasentoihin ja lantion nivelsiteet löystyneet niiden myötä, joten virheasennon uusiutumisen riski on suuri ja kuormituksen lisäämisen kanssa pitää olla hyvin varovainen.


Terve mutta sairas

Sairausloman lopun lähetessä matkustin jälleen, yhä voimakkaasti oireillen, työterveyslääkärin vastaanotolle keskustelemaan tilanteesta ja sairausloman jatkosta. Lääkärin mukaan minulla ei ollut sellaisia löydöksiä, että Kela välttämättä myöntäisi sairauspäivärahaa, joten hän ei mielestään voinut kirjoittaa minulle pidempää sairauslomaa. Viikko lisää saisi riittää. Kuitenkin hänestäkin oli selvää, että en kuntoutuisi jos jatkaisin normaalisti työntekoa. Tulevaisuudennäkymä oli siis se, että en voisi olla sairauslomalla enkä tehdä töitä.

Monien eri vaihtoehtojen puntaroimisen jälkeen päädyin työnantajani suostumuksella jäämään pitkälle vuorotteluvapaalle. Työterveyslääkärikin suositteli ratkaisua, joten oletin ilman muuta, että saisin sairauslomaa sen alkuun saakka, jäihän väliin enää vain reilu viikko. Lääkärin mielestä minun piti kuitenkin mennä tuoksi ajaksi töihin, koska perusteita sairauslomalle ei ollut. Vammoillani, pitkittyneellä oirehistoriallani, rajoittuneella toimintakyvylläni ja omalla näkemykselläni työkyvystäni ei ollut mitään merkitystä. ”Työkyky arvioidaan lääketieteellisten faktojen, ei subjektiivisten tuntemusten perusteella.” Minun vammani eivät siis olleet lääketieteellisiä faktoja. Olisi tarvittu välilevynpullistumia tai hermopinteitä. Niiden ennaltaehkäisykään ei ilmeisesti ollut tärkeää.

Koin oloni todella petetyksi. Päätin, että en pahentaisi vointiani enää yhdelläkään työpäivällä. Esimieheni suostumuksella täytin sairausloman ja vuorotteluvapaan väliin jäävät päivät lomapäivillä ja pysyin kotona.


Niskagurujen vastaanotolla

Olin jo kerran varannut ajan eri paikkakunnalta niskaan erikoistuneiden fysiatrin ja fysio-/craniosacraaliterapeutin vastaanotolle, mutta joutunut perumaan sen koska menetin juuri silloin kävelykykyni. Nyt varasin ajan uudestaan. Olin saanut tiedon kyseisistä ammattilaisista niskafoorumin kautta ja ollut puhelimitse yhteydessä terapeuttiin jo pian jälkimmäisen tapaturman jälkeen. Hän antoi hyviä neuvoja, kuten kehotuksen hankkia niskatuki. Yksikään lääkäri ei maininnut niskatuesta mitään kummankaan tapaturman yhteydessä, vaikka se on retkahdusvammojen alkuvaiheessa ehdoton, jotta vältyttäisiin lisävaurioilta. Sen käyttöönotto helpottikin oireilua ja mahdollisti esimerkiksi liikennevälineissä matkustamisen.

Nyt niskafysiatri totesi yläniskassa kiertymän ja liikehäiriön sekä kaularangassa olemattoman lihastuen. Hän oli myös sitä mieltä, että viitteet retkahdusvamman yhteydessä usein syntyvään venähdystyyppiseen aivovammaan olivat olemassa. Tarkemmin sanottuna se tarkoittaa hermoratojen venähdystä kaulaytimessä ja aivojen tyviosissa. Koska vamma oli niin lievä, ettei se näkynyt aivojen traktografiassa ja oireet olivat vähäisiä, paranemisennuste oli kuitenkin hyvä. Myös fyysisten vammojen suhteen hän oli sitä mieltä, että paranisin oikeanlaisella toiminnalla ja hoidolla.

Olennainen osa oikeanlaista toimintaa ja hoitoa on se, että kaularangan tukilihasharjoitteiden pitää olla tarpeeksi kevyitä ja tarkkoja. Vammoihin nähden liian rankka treenaus ei edistä paranemista, vaan hidastaa sitä. Terapeutti antoi harjoitteita ja neuvoi, millaisia asentoja kannattaa suosia ja välttää. Hän korosti oman kehon kuuntelua. Jotta venähtäneet hermokudokset toipuvat, kaikessa toiminnassa pitää olla lempeä ja esimerkiksi venyttelyjä kannattaa välttää. Terapeutti totesi myös, että useilla retkahdusvammapotilailla on refluksi. Minun tapauksessani se aiheutui todennäköisesti yläniskan kiertymästä, joka kiristää ruuansulatukseen ja sydämen toimintaan liittyvää vagushermoa. Siksi happosalpaajatkaan eivät auttaneet oireisiini.


Vapaa mutta vangittu

Nyt olen siis viettämässä vapaata, mutta käytännössä koen yhä olevani sairauslomalainen toipilas. En pysty kävelemään muutamaa sataa metriä kauemmas kotoa, en pysty istumaan tai seisomaan pitkään ilman että maksan siitä kivuilla ja pakkolevolla, en pysty siivoamaan tai kantamaan kauppakassia, en pysty harrastamaan liikuntaa enkä suunnittelemaan mitään aktiviteetteja ilman sitä varausta, että ne eivät onnistu. Nopeatempoisuus ja ärsyketulva uuvuttavat, pinna on lyhyt ja stressinsietokyky huono, tarvitsen paljon lepoa ja rauhaa. Ja tällainen ihminen on siis virallisten standardien mukaan terve ja työkykyinen?

Olen tehnyt ja tulen tekemään kaikkeni sen eteen, että minusta voi vielä tulla oikeasti terve ja työkykyinen. Olen hankkinut tietoa vammoistani ja niiden hoidosta. Olen järjestänyt kaikki tutkimukseni ja hoitoonpääsyni itse, korvaamaton vertaistuki ohjenuoranani. Olen kuunnellut omaa kehoani ja vointiani enkä niitä, jotka ovat käskeneet minua toimimaan omaksi vahingokseni. Olen taistellut oikeuksieni puolesta, käyttänyt rahojani yksityiseen terveydenhuoltoon, matkustanut eri paikkakunnille saamaan asiantuntevaa tutkimusta ja hoitoa. Myös esimieheni on tehnyt parhaansa sen eteen, että pystyisin paranemaan enkä riskeeraisi terveyttäni ja toipumistani.

Samaa ei voi sanoa terveyskeskus- ja työterveyslääkäreistä. Ihmiset, jotka ovat päättäneet jatkotutkimuksistani ja sairauslomistani, ovat olleet sitä mieltä, että mitään jatkotutkimuksia ei ole tarpeen tehdä, että (kun olen niitä itse teettänyt ja vaatinut) niiden tuloksilla ei ole mitään merkitystä, että työnteko ei hidasta eikä haittaa paranemista mitenkään, että olen työkykyinen ja että tuntemukseni ovat vain subjektiivisia – mutta että kuitenkin on selvää, että en kuntoudu jos en pidä taukoa työstä.

Entä jos olisin ollut niin huonokuntoinen, etten olisi kyennyt hoitamaan omia asioitani ja valvomaan omia etujani? Entä jos minulla ei olisi ollut ketään kuljettamassa minua tutkittavaksi ja hoidettavaksi, kun en kyennyt itse liikkumaan? Entä jos työnantaja ei olisi suostunut vuorotteluvapaaseen tai minulla itselläni ei olisi ollut siihen taloudellista mahdollisuutta?

Sellaisia ihmisiä on paljon. Minun tarinani on vain pieni nyppylä jäävuoren huipulla.


(Älä) kokeile tätä kotona

Niska- ja aivovammoista löytyy helposti paljon asiallista tietoa. Se on kaikkien saatavilla, myös lääkärien. Silti yllättävän moni lääkäri on tietämätön ja/tai välinpitämätön kyseisten vammojen suhteen, vaikka ne ovat yleisiä ja pahimmassa tapauksessa toimintakykyä ja henkeä vakavasti uhkaavia.

Monikaan lääkäri ei tiedä tai huomioi edes sitä, että mitä useammin pää tai niska ottaa osumaa, sitä pahempia seuraukset ovat. Vammojen vaikutukset siis kumuloituvat kerta kerralta. Minunkin oireeni olivat jälkimmäisen tapaturman jälkeen pahemmat, vaikka tapaturma itsessään oli ehkä näennäisesti vähäpätöisempi.

Kukaan ei vammaudu tai sairastu vapaaehtoisesti. Siitä huolimatta lääkärien ja yhteiskunnan oletusarvo tuntuu olevan, että potilas yrittää keplotella pois työstä ja normaalista elämästä omasta halustaan. Todellisuudessa sairas ei halua mitään niin paljon kuin parantua. Terveys ei kuitenkaan palaudu sillä, että hänet jätetään tutkimatta ja hoitamatta, eikä se palaudu sillä, että hänet pakotetaan sairaana töihin tai jätetään yhteiskunnan tukien ulkopuolelle jos hän ei kerta kaikkiaan työhön kykene. Miten sellainen ihminen voi kyetä työhön, joka ei pääse edes vessaan tai ruokakauppaan?

Jos näiden asioiden ymmärtäminen tuottaa kohtuuttomia vaikeuksia, niitä voi tietysti aina kokeilla käytännössä itse. Eiköhän pari vammauttavaa iskua päähän ja lantioon järjesty tarvittaessa helposti.


Tuplaretku



Asioita, jotka haluaisin otettavan huomioon niska- ja päävammoissa:

A) Jos olet lääkäri
1.     Potilaan oireita ei saa vähätellä, vaan aivot ja kaularanka pitää tutkia, jos potilas valittaa oireita eikä ala toipua.
2.     Vastoin yleistä käsitystä aivoihin tai muualle keskushermostoon on voinut tulla vammaa silloinkin, kun taju tai muisti ei ole mennyt.
3.     Myös muut seuraamukset kuin keskushermostovauriot voivat vaikuttaa toimintakykyyn merkittävästi. Sama pätee lieviin keskushermostovaurioihin, jotka eivät näy kuvantamistutkimuksissa.
4.     Kaikki vammat eivät näy ulospäin tai edes kuvantamistutkimuksissa (ja röntgenkuvaus ei riitä, vaan tarvitaan tarkempi magneettikuvaus), joten potilaan oireiden kuunteleminen ja vakavasti ottaminen on ensiarvoisen tärkeää.
5.     Mitä useammin potilas on loukannut päänsä ja/tai niskansa, sitä pahempia seuraukset voivat olla, vaikka itse tapaturma olisi lievä.
6.     Alkuvaiheessa niskatuen käyttö on tärkeää. Se estää lisävammat ja jo syntyneiden vammojen pahenemisen.
7.     Jos et ole niska- ja päävammojen asiantuntija, sinulla on velvollisuus ohjata potilas eteenpäin erikoislääkärin tutkittavaksi.
8.     Mitä nopeammin ja paremmin potilas tutkitaan ja hoidetaan ja mitä parempi paranemisrauha hänelle annetaan, sitä todennäköisempää on, että hän voi kuntoutua ja palata takaisin työelämään.
9.     Levolla on toipumisen kannalta ratkaiseva merkitys niin aivojen kuin niskan vammoissa. Sen avulla estetään vammojen pitkittyminen ja paheneminen.
10.  Tutkimatta ja hoitamatta jättäminen ja sairaana töihin potkiminen ei tuota taloudellista säästöä – jota sillä epäilemättä tavoitellaan – vaan se kostautuu myöhemmin monin verroin isompina kustannuksina, puhumattakaan työtehon alenemisesta ja inhimillisestä kärsimyksestä.


B) Jos olet potilas
1.     Jokainen on oman kehonsa ja vointinsa paras asiantuntija. Sinä tiedät itse, miten olet voinut ennen tapaturmaa ja miten sen jälkeen, mikä pahentaa vointiasi ja mikä parantaa sitä. Tunnet omissa nahoissasi, onko kaikki ennallaan ja kunnossa vai ei. Luota omiin tuntemuksiisi ja toimi niiden mukaan.
2.     Jos lääkärin tai muun hoitavan tahon näkemykset ovat ristiriidassa omien tuntemustesi kanssa, sinun ei tarvitse tyytyä eikä luottaa niihin, varsinkaan jos hoitava henkilö ei kuuntele tai usko sinua eikä tunne aihealuetta. Terveydenhuollon ammattilaisetkin ovat vain ihmisiä, eivätkä he ole kaikkien alojen erikoisasiantuntijoita.
3.     Kannattaa ottaa selvää, kuka on sellainen lääkäri tai hoitava taho, joka oikeasti tuntee sinun oireitasi, ja hankkiutua hänen vastaanotolleen. Vääränlaiseen tai välinpitämättömään hoitoon ei tarvitse eikä pidä tyytyä.
4.     Meillä jokaisella on vain yksi ainut keho ja yksi ainut elämä. Ota siitä vastuuta ja pidä huolta, että oireesi tutkitaan ja hoidetaan kuntoon niin hyvin kuin voidaan. Pyydä, vaadi, selvitä. Tee myös oma osuutesi vointisi helpottamisessa.
5.     Jos et itse jaksa etkä pysty hoitamaan terveydenhuoltoon ja byrokratiaan liittyviä asioita, pyydä jotakuta auttamaan. Jos ketään sopivaa läheistä ei ole, voit ottaa yhteyttä esimerkiksi terveyskeskuksen sosiaalityöntekijään.
6.     Älä jää oman onnesi nojaan odottelemaan, että aika parantaa. Niin ei välttämättä käy, vaan vammat ja oireet voivat vain pahentua pitkittyessään. Eniten teet vahinkoa itsellesi harrastamalla aktiviteetteja, jotka pahentavat vointia ja kipuja. Ottamalla rauhallisesti ja hankkimalla apua ajoissa varmistat paranemismahdollisuutesi.

  
(Tämän artikkelin on kirjoittanut 3.4. 2014 työryhmä nimimerkit Tuplaretku ja Rautanaula)