OIKEUS JA KOHTUUS – Tiinan tarina

Tiinan tyttären ottama kuva

TIIVISTELMÄ

Tämä kirjoitus on monikemikaaliyliherkkyydestä eli MCS:stä kärsivän lapsen äidin mielipidekirjoitus. Lapselle kehittyi ensin homeallergia homealtistuksen seurauksena ja sen jälkitautina MCS. 

Professori Ville Valtosen mukaan jopa noin 50 % prosenttia homesairaista sairastuu jälkitautina monikemikaaliyliherkkyyteen, kuten tässäkin tapauksessa on käynyt. Monikemikaaliyliherkkyyden lisäksi lapsen pysyvä homeallergia estää homeisissa tiloissa oleskelun. Suomen kouluissa on laajalle levinnyt sisätilaongelma ja tällä tavoin sairastuneen onkin mahdotonta löytää riittävän puhdasta ja kemikaalitonta koulua normaalia opiskelua varten.

Tämä on samalla kertomus siitä, minkälaisiin vaikeuksiin kemikaaliyliherkkä lapsi perheineen joutuu julkisen terveydenhuollon ja sosiaalihuollon myllytyksessä. Kahden huippuasiantuntijan diagnosoiman monikemikaaliyliherkkyyden diagnoosille eivät muut lääkärit anna mitään painoa, vaan ongelmaa pidetään psyykkisenä. Jostain syystä tietyillä lääkäreillä on tarve itselleen tuntemattomien sairauksien tai ongelmien tapauksessa löytää vika potilaan "korvien välistä" huolimatta siitä, että tässäkin tapauksessa mm. homeallergia on jopa verikokein todettu.

Kirjoituksensa äiti päättää tällaiseen lohduttomaan toteamukseen:

”Eli rutkasti vaan onnea matkaan kaikille kenen lapset ja nuoret tälläkin hetkellä sisäilmaongelmaisissa kouluissa altistuvat ja oireilevat. Toiminta on viranomaisten ja julkisen puolen lääkäreiden ym. edustajien osalta edelleen kivikautisella tasolla ja ainoat ketkä niitä lapsia ja nuoria voivat auttaa ovat vanhemmat. Tämän Ö-luokan sirkuksen voi välttää tällä hetkellä lähinnä niin, että ottaa sen lapsen sieltä homekoulusta ajoissa puhtaaseen kotiin opiskelemaan ja hakeutuu suoraan kaikissa asioissa yksityiselle puolelle kunnon asiantuntijoiden hoidettavaksi.”

MCS-LAPSEN ÄIDIN PUHEENVUORO

KOULUPSYKOLOGI JA VIIMEISIN LASTENSUOJELUILMOITUS

Suomesta löytyy vain muutamia erikoislääkäreitä yksityiseltä puolelta, jotka ovat erikoistuneet sisäilmasairauksien tunnistamiseen ja hoitoon. Olimme jo entuudestaan Ville Valtosen potilaita, mutta rankkojen oireiden vuoksi kirjauduimme myös Erkki Antilan jonotuslistalle saadaksemme ohjeistusta lääkitykseen, vitamiineihin ja lisäravinteisiin. Antilan ammattitaidosta kertoo jonotuslistankin pituus, odotimme melkein vuoden, että tyttäreni sai ensimmäisen ajan hänelle.

Ville Valtosen lausunto

”Potilaalla on kiistaton home- ja kosteusvauriosairaus (kansankielellä homeallergia) ja siihen läheisesti liittyvä monikemikaaliyliherkkyys.”

Kävimme Antilan vastaanotolla helmikuun alussa 2015. Saimme mukaamme ohjeistuksen jatkotutkimuksista, jotka piti hoitua ihan julkisellakin puolella. Olemme siis koko sairastelumme ajan olleet rankan epäilyksen alaisina oireilumme todenperäisyyden suhteen niin julkisen puolen lääkäreiden, kuin koulun puoleltakin. Kun nyt sitten oli tarkat ohjeet, joilla olisi monikemikaaliyliherkkyyttä edes jollain tapaa mahdollista todentaa, niin julkisen puolen lääkärit eivät näitä tutkimuksia halunneetkaan tehdä. Eivät myöskään suostuneet toteuttamaan tyttärelleni esimerkiksi pistoshoitoja, joihin sain reseptinkin valmiiksi.

Tuula Putuksen lausunto homeallergiasta ja perheen tarpeesta homeettomaan asuntoon ja kouluun

”Verinäytteissä on todettu herkistymistä (välitöntä allergiaa) osoittavat positiiviset lgE-vasta-aineet useille kosteusvauriomikrobeille, yhteensä 9:lle eri mikrobille. Ko. testi osoittaa herkistymistä, joka on yleensä pysyvä.

…

Suosittelen perheelle siirtymistä puhtaaseen, homeettomaan asuntoon. Myös pölyjä, kemikaaleja, ärsyttäviä kaasuja ja hajusteita on syytä välttää. Mahdollisimman hyvä sisäilma myös kouluympäristössä on jatkossakin tarpeen.”

Eeva Heikkisen lausunto/lähete, jossa kemikaaliyliherkkyysongelmaa epäillään äidin mielikuvituksen tuotokseksi eli psyykkiseksi ongelmaksi. 

”Suurin ongelma näkemykseni mukaan on se että osassa tytön oireista on äidin projektiota, normaalia koulunkäyntiä hän ei ole voinut tehdä, asiasta on tullut erittäin invalidisoiva. Myös aikaisemmin tehty astmadiagnoosi jää tässä tilanteessa toissijaiseksi, tarvitsisiko kuitenkin isommalla annoksella astmalääkitys aloittaa, hän ei ole näistä lääkkeistä viime vuosina hyötynyt. Onko kysymyksessä mahdollisesti Munchausen tyyppinen asia.”

KURKKULÄÄKÄRI KIELTÄYTYY YHTEISTYÖSTÄ

Julkisen puolen eli tässä kohtaa ensin Päijät-Hämeen keskussairaalan kurkkulääkäri kieltäytyi toteuttamasta pistoshoitoja ja ohjasi verikokeet hoitamaan terveyskeskuksessa. Hän myös katsoi koneelta, että tytärtäni on jo tutkittu PÄKSissä neuron puolella, joten hän kieltäytyi laittamasta lähetettä neurologisiin tutkimuksiin. Todellisuudessa aiemmat neuron tutkimukset eivät liittyneet tämän hetkisiin muisti- ja keskittymisongelmiin, vaan poissaolokohtauksien tutkimiseen.

Ne taas oli tehty täysin puutteellisesti, koska lähettävä lääkärihän pitäytyi jääräpäisesti siinä käsityksessään, että kyseessä on vain psyykkiset ongelmat, joten kirjasi lähetteen sillä tavalla, ettei neuron puolella noteerattu mitään kertomaani, vaan tytölle tehtiin pelkät epilepsiatutkimukset, vaikka korostin, että itse olen käsittänyt tutkimusjulkaisuista kyseessä olevan enemmänkin verenkierron häiriö. Tutkiva lääkäri myönsi, ettei tehty tutkimus näytä verenkiertohäiriöitä ja homma jätettiin siihen, kun epilepsiaa ei löytynyt.

JULKISESTA TERVEYDENHUOLLOSTA MUUALTA APUA?

Kurkkulääkärin kieltäytymisen jälkeen aloitin soittorumban terveyskeskukseen, hoitajalle, lääkärille, ylilääkärille, ja lääkärille, lopputulos oli, että vain perusverikokeet he suostuivat hoitamaan, pistoshoidoista kieltäydyttiin ja muistitestit ohjeistettiin hoitamaan koulupsykologilla. Sitten soittoa koululle ja siellä psykologi ei ollut kyseisistä testisarjoista kuullutkaan. Vain muutama testisarja oli heillä käytössään ja loppujen osalta ei ollut mitään tietoa miten toimia ja ohjeistettiin hoitamaan ne lääkärillä.

Kun siis lääkärikään ei testejä tunnistanut, niin he selvittelivät PÄKSin neurolta asiaa ja vastaus oli, että koulupsykologi tutkii ensin ja vasta sitten lähete PÄKSiin. Sanottiin myös, että koulupsykologi on lopettamassa hommansa ja uuden palkkaus on kesken. Sinänsä mielenkiintoista, että sama kuvio näissä hommissa on joka koululla, kun vuoden alusta alat ilmoitella tutkimuksia vaativasta toimenpiteestä, niin ajan saaminen menee aina toukokuulle. Toki tämän hetkisen koulun osalta kaikki muut jutut, kyllä on hoitunut hyvin ja lääkärin tai psykologin palveluja emme ole aiemmin edes käyttäneet.

KOULUPSYKOLOGI JA HÄNEN RATKAISUEHDOTUKSENSA

Saimme ajan ostopalveluna hankitulle koulupsykologille toukokuulle. Eli kyse siis yksityisyrittäjästä, jolta tilattu palveluja, kunnes uusi vakituinen psykologi on saatu hankittua. Tässä vaiheessa olin soitellut taas jo kymmeniä puheluita ja asian järjestämiseen oli mennyt yli 3 kuukautta. Tutkimukset oli ensisijaisesti Antilan ohjeistamia ja minun pyytämiä monikemikaaliyliherkkyyden diagnosoimista ja neurologisten ongelmien kartoitusta varten. Niillä oli lisäksi tarkoitus anoa oppiaineiden yksilöllistämistä, koska neurologisten ongelmien vuoksi opiskelu oli todella hidasta ja työlästä.

Olin etukäteen puhelimessa kertonut psykologille tilanteestamme pintapuolisesti, kun sovimme aikoja. Mutta muuten hän ei siis koskaan ollut tavannut tytärtäni, eikä myöskään saanut mitään kautta käyttöönsä kattavia terveystietoja, koska niitä ei kaikkia ole edes kirjattu koneelle. Jo heti kättelyssä tajusin, ettei psykologi ole oikeastaan millään tavoin perillä sairautemme laadusta tai sen aiheuttamista rajoitteista. Hän kysyi ennen testien aloittamista, että istuukos äiti käytävällä odottamassa vai meneekö tyttö itsekseen sitten perässä kotiin??? Kysyn vaan, että millä ja miten?

Kyseessä siis vuodepotilastasoinen alaikäinen nuori, joka kärsii jatkuvasta kurkun turvotuksesta, joka pahentuu anafylaksiaksi kaikkien kemikaalien ja hajusteiden vuoksi. Hän joutui pitämään hengityssuojainta, jotta pystyi ylipäätään olemaan koulun tiloissa ja hän meinasi pyörtyä rappusissa ja hädin tuskin pystyi kävelemään psykologin huoneeseen asti. Tällainen nuori olisi sitten pitänyt jättää tuossa tilassa yksin kävelemään pysäkille, joka oli itsessään täysin mahdotonta siinä kunnossa. Ja lisäksi hänen olisi pitänyt kyetä istumaan puolisen tuntia kemikaaleilla kyllästetyssä linja-autossa hajuvedellä ja pesuaineilla lotrattujen ihmisten seassa. MCS-potilaat eivät juurikaan kykene matkustamaan julkisilla ja oireet voi ryöpsähtää anafylaksian puolelle milloin vaan.

Koska huomasin, ettei psykologi ymmärrä alkuunkaan minkä sairauden kanssa hän on tekemisissä ja koska olimme jo kymmeniä kertoja törmänneet vastaaviin tilanteisiin, jotka aiemmin on siis johtaneet huostaanottokäskyihin ja lukemattomiin muihin sotkuihin ja ongelmiin, joita parhaillaankin selvitellään kanteluiden muodossa, päädyin toteamaan, ettei tyttäreni keskustele kenenkään kanssa ilman valvontaa. Velvollisuuteni on huoltajana huolehtia tyttäreni edun toteutumisesta ja tarvittaessa oikaista häneen kohdistuvaa asiatonta kohtelua.

Keskustelu tutkimuskäynneillä oli jopa siinä määrin niukkaa, että vielä palautekäynnillä psykologi kuvitteli, että tyttäreni on suorittanut vain kuudenteen luokkaan asti koulua ja, että viimeiseen reilu kolmeen vuoteen ei olisi koulunkäynti edistynyt lainkaan, vaikka oikeasti on siis ysillä ja suorittaa kasilta keskeneräisiä kursseja. Hän kysyi ensimmäisellä käynnillä, että ”mites sä oot nyt viime aikoina pystyny käymään koulua”. En tiedä kenen papereista hän on taustatiedot selvittänyt, kun tyttäreni ei ole kyseistä koulua käynyt koskaan ja kirjoilla siellä on kuitenkin ollut jo toista vuotta. Kun palautekäynnillä hän vielä kysyy koulunkäynnin toteutumisesta puuskahdan epäuskoisena, että tyttärenihän käy Monni-koulua. Johon psykologi kysyy naurahtaen, että ”mikä se on?” kun sitten kerron kyseessä olevan nettikoulu, niin psykologi edelleen naurahtaen kysyy ”mikä se on?”

Keskustelu jatkuu ja psykologi alkaa kertoilla näkemyksiään, kuinka kyseessä on hänen mielestään ”pattitilanne” ja alkaa kysellä olisiko sairaalakoulua selvitelty voisiko tyttäreni mennä sinne??!! Ja kuinka ongelmana hänen mielestään tässä on, että kukaan ei oikeastaan ole nähnyt kuinka huonossa kunnossa tyttäreni kotona on, että onko missään vaiheessa ollut PITKÄÄ sairaalatutkimusjaksoa. En voi uskoa kuulemaani, olen viimeiset pari vuotta kirjoittanut kattavia kanteluita nimenomaan näistä kyseisistä asioista. Sen lisäksi olen vääntänyt ja taistellut kolmatta vuotta, ennen kuin sain sairauden mukaiset opetusjärjestelyt tyttärelleni.

KOULUPSYKOLOGIN RATKAISUEHDOTUKSIIN LIITTYVÄT ONGELMAT

Pistänpä tähän nyt ihan listana ongelmat joita liittyy psykologin ratkaisuehdotuksiin:

1. Sairaalakoulu on tarkoitettu psyykkisesti sairaille nuorille tai nuorille, joiden fyysinen sairaus pakottaa heidät oleskelemaan pitkiä aikoja sairaalassa. Sairaalakoulu ei sovellu millään muotoa sisäilmasairaan nuoren opiskeluun, koska:

·        Päijät-Hämeen keskussairaalan tilat ovat rankasti sisäilmaongelmaiset, niissä ei pysty oleskelemaan edes normaalin vastaanottoajan ilman hengityssuojainta ja maskin kanssakin kunto romahtaa yleensä koko loppuviikoksi. Ja nyt siis puhutaan perus 8 tunnin koulupäivistä, jonka sairastuneen nuoren pitäisi kyetä viettämään tiloissa.

·        päiväkoulun tilat eivät ole yhtään sen paremmassa kunnossa.

·        sisäilmaongelmien lisäksi toisena suurena ongelmana on sairaalan tiloissa käytetyt ammattikäyttöön tarkoitetut rankat desinfiointiaineet. Kaikki pinnat on käsitelty desinfioimalla, joten kaikki tilat on myös potentiaalisia anafylaksian laukaisijoita. (Anafylaksialla tarkoitetaan äkillistä, vakavaa allergista yleisreaktiota, joka on hengenvaarallinen ilman oikeanlaista ensiapua.  http://www.allergia.fi/allergiat/anafylaksia/ ) Kemikaalihuurut eivät todellakaan poistu tiloista edes ilmanvaihdon avulla.

·        henkilökuntaa ei ole millään muotoa velvoitettu kemikaalittomiksi tai hajusteettomiksi. Etenkin kun lähtökohtainen ajatus psykiatrian puolella on, että kaikki oireet sisäilmasairaalla on vain kuvittelua tai seurausta lapsuuden oletetuista traumoista, ei hajusteettomuuteen edes nähdä mitään tarvetta.

·        hajusteettomuus pääsääntöisesti henkilökunnan puolelta käsitetään niin, että kun jättää hajuveden pois, niin sitten on kaikki ok. Todellisuudessa monikemikaaliyliherkän potilaan hoitohenkilökunnan pitää olla täysin kemikaalittomia eli ei hiuslakkaa, ei hoitoaineita, ei shampoita, ei dödöä, ei kosteusvoiteita, ei tupakointia, ei pyykinpesuaineita. Ja tätähän ei mikään hoitohenkilöstö tällä hetkellä noudata tai yritä edes noudattaa.

Kun/jos MCS-potilas pakon edessä kuitenkin sijoitetaan väärillä perusteilla sairaalakouluun ja tilat henkilöstöineen on kemikaalein kyllästettyä, potilas ei luonnollisestikaan parane vaan sairastuu entisestään ja opiskelu ei edisty mihinkään. Tässä kohtaa työryhmä punnitsee tilannetta; nuorelle on olevinaan annettu kaikki maailman mahdollisuudet ja se ei vaan saa opiskelua etenemään.

Ratkaisuina on luonnollisestikin masennus- tai muu mielenterveyden ongelmia kuvaava diagnoosi, sijoitus suljetulle psykiatriselle osastolle ja nuoren tulevaisuus tulee täyttymään psyykelääkitysten parissa askartelusta ja pohdinnoista mikä lapsuudessa menikään vikaan. Varmaa on heidän mielestään vain se, että vika täytyy olla vanhemmissa. Ei siis suinkaan homeisissa tiloissa tai hoitsun uudessa hajuvedessä. Lopulta päädytään huostaan ottamaan nuori ja sijoittamaan se mahdollisimman kauas vanhemmistaan, jotta paraneminen voisi kunnolla alkaa ilman viallisia vanhempia.

Sairaalakoulu ei ole etäkoulu. Tarkoittaa siis sitä, että vuodepotilastasoinen nuori pakotetaan huostaanotolla uhaten joka aamu kuumeisena pyörtymisen partaalla sairastuttaviin tiloihin.

Monet MCS-potilaat, (kuten mekin) saavat oireita painomusteista, papereiden valmistukseen käytettävistä kemikaaleista ja paperiin erittäin helposti imeytyvistä epäpuhtauksista. Esimerkkinä voin kertoa, etteivät yhdetkään tyttäreni saamista koulukirjoista ole ollut homeettomia vaan kaikki on olleet valmiiksi homeessa, kun ne on meille annettu. Niiden käsittely on täysin mahdotonta, koska oireet vain voimistuvat mitä kauemmin papereita käsittelee. SAIRAALAKOULUSSA EI OLE MITÄÄN NETTIMATERIAALIA OPISKELUA VARTEN! Eli mitenköhän psykologi kuvitteli tyttäreni opiskelevan sairaalakoulussa, jossa on pakko käsitellä kirjoja jos meinaa opinnoista suoriutua??!!

2. Lisäksi psykologi pohtii oireilun todentamista. Miten on mahdollista todentaa kemikaalittomien kotiolojen oireilun määrää sijoittamalla tyttö homeiseen sairaalaan kemikaalien keskelle pitkäaikaiseen seurantaan? Kuka vastaa tahallisen pakkoaltistuksen aiheuttamista terveyshaitoista ja terveyden vaarantamisesta? Kuka korvaa tyttärelleni tämän vajaan kahden vuoden toipumisajan jos psykologi päättömillä toimillaan nollaa tämän terveydentilassa tapahtuneen positiivisen muutoksen romahduttamalla terveyden täysin pakkoaltistuksella? Kuka vastaa uudesta kahden vuoden toipumisajasta, joka epäilemättä seuraa noin rankoista hoitovirheistä?

Eli tässä nyt muutamia epäkohtia, joita tuli ensimmäisenä mieleen. Tuli hyvin vahva kuva, että psykologi kävi ”starana” pyörähtämässä paikalla ja ei millään muotoa kokenut velvollisuudekseen perehtyä meidän tilanteeseen ajan ja järjen kanssa.

Aavistukseni väärille raiteille ajautuvista ”hoitotoimista” vahvistuu entisestään ja alan suorasanaisesti oikoa tilannetta kertomalla, että nyt on todellakin psykologin syytä keskittyä pelkän muistitestin pisteiden laskemiseen ja kerroin, etten anna suostumustani minkäänlaisen psyykkisen tilan arviointiin, koska psykologi ei ymmärrä tilanteestamme yhtään mitään. Väärät kirjaukset, kun pysyy virallisena totuutena ikuisesti koneella, joista seuraava asiasta mitään tietämätön lukee nämä ”ammattilaisen ja asiantuntija arviot” ja tekee omat jatkosuunnitelmansa niiden pohjalta. Korostan, että häneltä on pyydetty vain ja ainoastaan Antilan ohjeistamia muistitestejä, ei yhtään mitään muuta ylimääräistä, eikä näitä tapaamisia ole kukaan muu edes millään tavoin muuten nähnyt tarpeellisena.

Psykologi soitteli myöhemmin perään ja ilmoitti tekevänsä lastensuojeluilmoituksen. Kerroin tässäkin kohtaa hyvin suoraan millä tavoin hän toimii väärin ja mitä siitä pahimmillaan tyttärelleni seuraa. Edes tieto pakkoaltistuksen aiheuttamasta terveydentilan romahtamisesta vaikuttanut millään tavoin psykologin toimintaan. Kerroin myös, että jo toista vuotta sitten on lastensuojelun tilanne selvitetty ja heillä ei ole tarjota mitään toimivia tukikeinoja. Hän nyt siellä sitten taputtelee itseään selkään, kun on tehnyt sen mikä hänen käsityksensä mukaan on tyttäreni parhaaksi, vaikka ei ole millään tavoin perillä siitä, miten lastensuojelu voisi tilannetta nyt tässä kohtaa paremmaksi muuttaa. Jos hän todella olisi halunnut toimia tyttäreni edun mukaisesti, niin olisi ollut syytä perehtyä 5 eri lääkärin lausuntoihin, joissa ohjeistetaan, kuinka monikemikaaliyliherkän nuoren kanssa tulee toimia.

Kun soitin rehtorille tästä päättömästä touhusta, että kukaan koulun puolelta ei ole koko aikana nähnyt tarpeelliseksi ilmoitella lastensuojeluun mitään ja nyt täysin ulkopuolinen, joka ei ole koskaan edes törmännyt MCS-potilaaseen, saa sitten pyöräyttää käyntiin kunnon sirkuksen. Rehtorin mukaan hän ei voi mitään sille jos psykologi asiat nyt näkee näin ja tekee ilmoituksen. Kysyin vielä ymmärtääkö rehtori, ettei tapaamisissa todella ole tullut ilmi mitään uutta, psykologille on vain ja ainoastaan vastailtu muistitestin kysymyksiin ja kyse on psykologin koulutuksen ja tiedon puutteesta ja hän toimii täysin tyttäreni edun vastaisesti. Rehtori kertoi ymmärtävänsä ja sanoi, ettei ilmoituksen tekijänä ole koulu vaan koulupsykologi, joka ei toimi oppilashuoltoryhmän edustajanakaan tässä tilanteessa.

Viimeisimmässä puhelussa tiedustelin psykologilta onko hän hoitanut CFS-potilaita aiemmin. Psykologi ei tiennyt mitä se tarkoittaa. Sen lisäksi, että tämä psykologi nyt sai käynnistettyä aiheettomat lastensuojelutoimet, hän myös jätti lähetteen jatkotutkimuksiin neurolle tekemättä. Tässä kohtaa kysymys kuuluukin MILLÄ TERVEYDENHUOLLOSSA JA KOULUMAAILMASSA AIOTAAN EROTTAA LASTEN JA NUORTEN NEUROLOGISET OIREILUT, JOTKA OVAT SISÄILMAONGELMIEN AIHEUTTAMIA?

JOS NÄITÄ NUORIA EI OSATA EROTTAA, VAIKKA ON ERIKOISLÄÄKÄRIN OHJEISTUS KUINKA TOIMIA, NIIN MITEN KÄY NIIDEN LASTEN JA NUORTEN KENEN VANHEMMAT EIVÄT OLE SAIRASTUNEET, EIVÄTKÄ YMMÄRRÄ MISTÄ LAPSET PUHUVAT JOS KERTOVAT KOULUPÄIVÄN AIHEUTTAMASTA PYÖRRYTYKSESTÄ, MUISTI- JA KESKITTYMISVAIKEUKSISTA, AIVOSUMUSTA, HUIMAUKSESTA JNE.

NÄMÄ LAPSET JA NUORET TULEVAT JÄÄMÄÄN ILMAN ASIANMUKAISIA HOITOTOIMIA, NIIN KAUAN KUIN TÄLLAISIA PSYKOLOGEJA YM. TOIMIJOITA ON KETKÄ SÄÄTÄÄ JA SÄHELTÄÄ ASIAN PARISSA ILMAN KOULUTUSTA JA YMMÄRRYSTÄ.

Teimme netistä tulostettavan työterveyslaitoksen Euroquest-testin, jolla kartoitetaan ja arvioidaan työperäisiä liuotinainesairauksia. Koulujen sisäilmasta löytyy huimia määriä kemikaaleja ja kuten vaikka Ahtialan koulunkin mittauksista löytyi etyyliheksanolia, ei asialle tehty mitään. Silti samaan aikaan tiedetään, että työaltistuksissa kemikaalit voivat aiheuttaa pysyviä neurologisia vaurioita. Tyttärelläni on testin mukaan vaikeita neurologisia ongelmia. Erkki Antila kirjoitti asiasta lausunnon, jonka olin palautekäynnillä toimittanut psykologille. Sen sijaan, että asiaa tutkittaisiin päksin neuron puolella tarkemmin, siirtyy asian hoito nyt psykologin päätöksestä lastensuojeluun ja psykiatriselle puolelle. Ja vain siitä syystä, että psykologi ei tiedä mikä on Euroquest- testisarja, eikä hän tiennyt paria muutakaan testisarjaa, joten ne vaan jätettiin tekemättä.

Lopuksi psykologi tiedustelee olisiko homepakolaisilla tietoa jostain ratkaisuista, joilla asiaa voisi auttaa??! Siis sen jälkeen, kun olin kattavasti ja suoraan kertonut tilanteemme, kuinka se kuuluu hoitaa ja millä tavoin hän toimii nyt väärin ohjaamalla meidän lastensuojelun suuntaan. Ei siis riitä, että olemme kattavasti kokeilleet kaikki mahdolliset kikat, joilla koulunkäynnin ja lukuisat muut ongelmat on saatu lopulta ratkaistua ja olemme olleet homepakolaisten projektissa mukana, jossa meiltä on kerätty tietoa tapahtuneista kokeiluista. Tyttäreni aloitti monni-koulun juurikin noiden haastattelujen aikoihin eli olemme jo olleet yhtenä perheenä, kenen kokemuksia tullaan käyttämään jatkossa ratkaisujen ohjeistuksissa. Minun kertomana näitä asioita ei voi siis uskoa, vaan usutetaan lastensuojelu huostaanottoon ym. toimiin, mutta jos homepakolaiset painattaa ohjekirjan, jossa kerrotaan samat asiat, niin sitten asia ilmeisesti tulee ymmärretyksi?? Erittäin hyvä juttu, että tämä opas nyt sitten lopulta on valmis, jospa sillä jatkossa saadaan sisäilmasta sairastuneiden lasten ja nuorten aiheettomat huostaanototkin käännettyä laskusuuntaan. Vaikka toki onhan jossain kohtaa joku ratkaiseva vika oltava jos psykologi ei usko potilaan tai tämän huoltajan kertomaa ollenkaan.

LOPUKSI

Eli rutkasti vaan onnea matkaan kaikille kenen lapset ja nuoret tälläkin hetkellä sisäilmaongelmaisissa kouluissa altistuvat ja oireilevat. Toiminta on viranomaisten ja julkisen puolen lääkäreiden ym. edustajien osalta edelleen kivikautisella tasolla ja ainoat ketkä niitä lapsia ja nuoria voivat auttaa ovat vanhemmat. Tämän Ö-luokan sirkuksen voi välttää tällä hetkellä lähinnä niin, että ottaa sen lapsen sieltä homekoulusta ajoissa puhtaaseen kotiin opiskelemaan ja hakeutuu suoraan kaikissa asioissa yksityiselle puolelle kunnon asiantuntijoiden hoidettavaksi.

-        Tiina

LINKKEJÄ

Tietoa ja tutkimuksia kemikaaliyliherkkyydestä: http://www.hajusteyliherkkyys.com/linkkejaTutkimuksiinJaLisatietoon.html

SERIANNAN STOORI, osa 2

Tiivistelmä
Muistatte ehkä tarinani ensimmäisen osan, jossa kerron oikean olkapääni tarinan. Nyt on vuorossa vasemman olkapääni tarina. Kerron myös hyvin yksityiskohtaisesti siitä, miten huonosti olen tullut kohdelluksi julkisessa terveydenhuollossa. Ohessa on myös lääkärien lausuntoja tilanteestani.

Olen nuori 18-vuotias nuori nainen, joten yleinen olettamus on usein se, etten voi olla kipeä enkä millään lailla muutenkaan sairas. Sain ja saan usein kuulla, miten olen vain ahdistunut tai muuten vain stressaantunut, eikä tilanteeni ole millään lailla vakava, vaikka nyt tällä hetkellä terveydentilassani on tapahtunut hyvin radikaaleja muutoksia sekä vointini on mennyt hyvin paljon huonommaksi aiempaan verrattuna. Käsien toimintakyvyn mennessä olemattomaksi olin hoitohenkilökunnan mielestä vain psyykeeltäni sairas ja kuvittelin oireeni, eikä minulla ollut heidän mielestään mitään fyysistä sairautta, mikä selittäisi oireeni.

Luvassa on nyt jatkoa tarinani ensimmäiselle osalle, jossa kerroin oikean olkapääni surullisen tarinan, mutta halusin tuoda kaikki faktat yksityiskohtaisesti esiin, jotta kukaan ei joutuisi tulevaisuudessa kokemaan samanlaista kohtelua kuin olen itse joutunut kokemaan hoitohenkilökunnan taholta. Tässä vaiheessa en vielä uskalla puhua tarinani lopusta, koska on ilmaantunut vakavia, uusia ongelmia terveyteni suhteen tänä keväänä/kesänä. Niistä en näin ollen vielä uskalla avautua sen enempää, kun tutkimukset ovat kesken, eikä mitään varmuutta mistään ole. Mutta nyt kerron, miten ykkösosa saa jatkoa.

Ykkösosan löydät täältä:
http://ala-sairastu-vakavasti.blogspot.fi/2015/07/18-vuotias-nuori-nainen-julkisen.html

Katso video Seriannasta YLEn sivuilta tästä.

Onnettomuus

Oli täysin tavallinen kesäinen päivä. Olin menossa bussilla kaupungille, kun kaikki tapahtui. En ehtinyt tajuta mitään, kaikki tapahtui hetkessä. Vasen olkapääni petti 24.6.2013, bussin tehdessä äkkijarrutuksen. Sitä hetkeä en unohda koskaan. Jouduin ottamaan bussin kaiteesta kiinni vasemmalla kädelläni, näin olkapääni lähti sijoiltaan. Monta unohtumatonta hetkeä, mutta tämä on taas yksi niistä, joka välillä herättää kysymyksiä- miten on mahdollista, että olin juuri sellaisen bussin kyydissä, joka teki äkkijarrutuksen niin, että olkapääni lähti sijoiltaan.

Kysymyksiä kysymysten perään, joihin ei koskaan saa vastausta. Olen 18-vuotias ja eläkkeellä, mietin milloin joudun näytämmään esimerkiksi junassa eläkeläiskorttini sekä mitä tehdään avustajani kanssa seuraavaksi, kun hän tulee luokseni eli avustajatunteja minulla on 40h/vk.

Tilanteen kokonaiskuvaus

Hyvää hoitoa Taysissa?

Sain välittömästi tapahtuneen jälkeen Diacorista lähetteen Taysiin, jossa minut otettiin hienosti alussa vastaan ja toimittiin Heliön ohjeiden mukaan. Vasen olkapää laitettiin nukutuksessa paikoilleen, mutta kuten oikeankin olkapään kohdalla tapahtui- olkapääni ei pysynyt paikoillaan toimenpiteestä huolimatta. Tämä ei ollut mitenkään uutta eikä yllättävää. Samankaltaisia asioita oli jo koettu niin useaan otteeseen oikean olkapään kohdalla. Olkapäätäni jouduttiin pitämään koko ajan paikoillaan, koska se oli täysin sijoiltaan. Lääkärit päättivät tämän epätoivoisen yrityksen jälkeen kokeilla ulkoisen ortoosin toimivuutta. Käteeni rakennettiin ulkoinen tuki, jonka avulla olkapää pysyi paikoillaan. Tuen tarkoituksena oli siis pitää olkapää paikoillaan sekä tukea käsi oikeaan asentoon.

Tuen rakentamisen jälkeisenä aamuna pääsin sairaalasta kotiin. Olin helpottunut. Kaikkien sairaalareissujen jälkeen sairaalasta oli muodostunut minulle epämieluisista epämieluisin paikka. Halusin sieltä kotiin aina niin pian kuin mahdollista. Tottakai olin sairaalassa aina niin pitkään kuin oli tarve, mutta en yhtään sen pidempään. Ehkä koin sairaalaoloissa oloni epämiellyttäväksi myös sen vuoksi, koska hoitohenkilökunta ei ollut mitenkään kovin ystävällistä minua kohtaan sekä kaikki ei kohdallani ollut sujunut kuten olisi pitänyt sujua.


Arvokkaista arvokkain tukihenkilö

Ei olisi kuitenkaan pitänyt iloita liian aikaisin. Illalla kotona huomasimme tätini ja mummini kanssa, ettei kaikki ole kunnossa. Vatsani turposi todella paljon. Aiemmin minulla ei ollut minkäänlaisia vatsa ongelmia. Ihmettelimme tätini ja mummini kanssa, mistä on kyse. Minulla oli todella paha olo, eikä tiedetty yhtään mistä olisi voinut olla kyse. Lähdettiin välittömästi sairaalaan.

Vasta Acutaan päästyämme selvisi syy hälyttäville oireilleni. Oireistani huolimatta, sairaalassa kukaan ei tuntunut pitävän kiirettä. Edellisenä päivänä olkapäähäni rakennettu ulkoinen tuki painoi vatsaani todella pahasti. Se tarkoitti sitä, että olin hengenvaarassa. Acutassa aloin oksentamaan rajusti.

Acutassa sain jälleen kerran kuulla vain olevani psyykeeltäni epävakaa, mitä en siis ollut, eikä hoitohenkilökunnan mielestä minulla olisi ollut mitään aihetta tulla sairaalaan. Mukana ollut mummini piti onneksi puoliani. Sillä hetkellä puolustuskyvyttömänä en tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut, ilman napakkaa tukihenkilöä.

Mummini sanoi jonkin aikaa jo odoteltuamme hoitajalle, että lääkäriä tarvittaisiin paikalle välittömästi "nyt on tosi kyseessä."

Lääkäri saapui paikalle. Olin todella peloissani sekä kovissa kivuissa, jonka vuoksi mummini huusi lääkärille: "tuki on sahattava pois, ennenkuin se alkaa tekemään vatsaan haavaa!" Jos niin olisi käynyt, kaikki olisi ollut myöhäistä. Tässä taas nähdään, jos minulla ei olisi ollut mukanani tukihenkilöä, ei kukaan olisi pitänyt puoliani. Olisin saattanut joutua parhaimmassa tapauksessa odottelemaan toimenpiteeseen pääsyä useita tunteja. Silloin toimenpidettä ei olisi enää tarvittu. Olisin menehtynyt komplikaatioihin.


Onko potilaan terveydentilalla merkitystä?

Tilanteeni oli hengenvaarallinen. Taas kerran oltiin siinä pisteessä. Kysymyksessä oli jälleen elämä ja kuolema. Tuki oli aiheuttanut vaarallisen komplikaation ja sisäelimet olivat vaarassa.

Kun ulkoinen tuki sahattiin pois olkapääni lähti samantien sijoiltaan, tuskat olivat kauheat, olin kipushokissa. Tähän ei reagoitu mitenkään. Jouduin kärsimään tuskallisista kivuista vatsassa sekä myös olkapäässäni, sitä tunnetta ei pysty edes sanoin kuvailla.


Hoitoketjun toimimattomuus

Seuraavana aamuna minut passitettiin Taysista kotiin odottamaan Heliön yhteydenottoa. Minulle lupailtiin tuolloin osastolta Diacoriin maksusitoumusta vasemman olkapään kapselinkiristykseen, mikä Heliön piti tehdä heti heinäkuun lopussa palattuaan lomalta.

Heinäkuun puolen välin tienoilla saimme Heliöön yhteyden ja hän käski meidän palata Taysiin välittömästi sillä olkapääni oli saatava pian takaisin paikoilleen, jos kapselinkiristystä kokeiltaisiin.

Saavuimme Taysiin, missä minut otti vastaan kirurgi, joka katsoi olkapäätäni ja nosti kädet pystyyn sanoen, että soittaa virkaveljilleen. Lääkäri soitti puhelun ihan minun ja mummini vieressä. Lääkäri sanoi puhelimeen hätäisellä äänensävyllä: "täällä on tämä olkapää tyttö, tulkaa joku nyt tänne." Pian paikalle saapui erikoistuva kirurgi, joka ei saanut olkapäätäni paikoilleen edes nukutuksessa, ja väitti, että olkapää olisi paikoillaan nukutuksen jälkeen, vaikka vasen olkapääni oli edelleen sijoiltaan.


Pettymyksiä

Jälleen kerran lähdin kotiin kovissa tuskissa, olkapää sijoiltaan. Heliön palattua lomalta oli
tarkoitus tehdä kapselinkiristys vasempaan olkapäähän, mutta luvattua maksusitoumusta osastolta ei tullutkaan ja leikkaus peruuntui. Aikaa kului ja tilanteeni paheni sekä kipuni pääsivät pahenemaan entisestään.

Jäimme odottamaan Taysin jonoon lomilta palaavaa tiettyä olkakirurgia, joka otti minut vastaan ja lähti puoltamaan maksusitoumusta. Liian pitkään kuluneen ajan vuoksi oli liian myöhäistä lähteä tekemään kapselinkiristystä. Joten myös vasemman olkapääni kohdalla ainut vaihtoehto oli jäykistysleikkaus, joka suoritettiin Ortonissa 25.9.2013 Sinisaaren toimesta. Jäykistysleikkauksessa olkapäähäni jouduttiin laittamaan rautaa, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että käden liikeradat vaikeutuvat entisestään sekä kehoni hylki ylimääräistä materiaalia kehossani.


Uuteen tilanteeseen totuttelua

Elokuussa 2014 jouduin useampaan operaatioon viikon aikana. Se oli rankka viikko. Toipumiseen meni todella paljon voimia ja energiaa. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Olin paljon erossa perheestäni, kaikista muista paitsi mummistani, joka onneksi sai olla vierelläni. Fyysinen kuntoni oli myös todella heikko tuskaisten kipujen lisäksi, kaiken muun ohella kuumeilin paljon tuolloin, koska kehoni reagoi useisiin operaatioihin sekä rautoihin kehossani.

Jouduin viettämään pitkiä aikoja sairaaloissa. Raudat päädyttiin poistamaan vasemmasta olkapäästäni. Rautojen poisto suoritettiin Ortonissa 12.8.2014. Vasemman käden käyttökyky heikentyi tämän johdosta huomattavasti. Tällä hetkellä molempien käsien käyttökyky on hyvin rajoittunut. Vasen käsi menee hieman taaksepäin, jotta saan esimerkiksi housuja hieman nostettua tai pieniä asioita tehtyä kädelläni. Eli tarvitsen todella paljon apua päivittäisissä toiminnoissa sekä arkisissa asioissa. Kaiken tapahtuneen seurauksena myös vasen käteni on lopun elämääni toimintakyvytön.

Lausunto kansaneläkkeen hakemiseksi

Avustajan tarpeesta

Käden liikkeen rajoituksista

Lopuksi

Julkisen terveydenhuollon viivyttelyn sekä virhearviointien vuoksi molemmat käteni ovat toimintakyvyttömät sekä elämäni on mennyt täysin uusiksi. Myös itsenäisyyteni on kokonaan riistetty. En silti halua pilata elämääni olemalla katkera, vaan opetella sietämään tosiasiat. Perhe, ystävät sekä koirani ovat mieletön voimavara.

Haluan kannustaa kaikkia tuomaan julki omia kokemuksia, vain sillä tavalla me voimme auttaa toinen toisiamme ja toivottavasti jonakin päivänä pystymme jollakin tavalla vaikuttaa asioihin.

Tämän tekstin on jälleen kirjoittanut ystäväni Saara, koska en pysty kirjoittamaan näin pitkiä tekstejä käsilläni.

<3: Serianna ja Saara (kirjoittaja ja ystäväni)

Näin toimii Tampereen ensiapu Acuta

Pientä taustaa ensin. Minua on vaivannut vuoden verran huimaus, joka on välillä kovaa. Samalla on ilmaantunut ns. poissaolokohtauksia, jalkojen ja käsien ataksiaa ja neurologisia näköoireita. Oikeastaan jos luette MS-taudin oirelistan, se on kaikki siinä. Minulla on fysiatrilta diagnoosi "aivovamma suspecta".

Viime lauantaina tilani oli niin paha, että avopuolisoni soitti ambulanssin. Lanssimiesten tultua kaikki oli sinällään ok, mutta kädet ja jalat olivat voimattomat, olin nukahtanut tai mennyt tajuttomaksi lanssia odotellessa, ja puhe hieman kangerteli eikä muistikaan meinannut toimia. En pystynyt esimerkiksi seisomaan suorassa kaatumatta. Lanssimiehet tekivät tarkistuksensa (EKG, verenpaine, verensokeri jne.) varsin mainiosti. Sen jälkeen toinen heistä soitti Acutaan että mitä tehdään.

Siitä se sitten lähtikin. Acutan päivystävä lääkäri määräsi minut jäämään kotiin ja juomaan puoli litraa vettä. Sanoin lanssimiehelle, että rimpautapa myös päivystävälle neurologille ja konsultoi häntä. Ei suostunut. Sanoin että vie sitten neuron päivystykseen. Ei suostunut. Minut, 110 kiloinen, 190 senttinen mies jätettiin makaamaan voimattomana sohvalle ja 70 kiloiselle naiselle annettiin ohjeet auttaa minua jos minun tarvitsee esim. päästä vessaan.

Kerrotaan tähän väliin hieman noista käsien ja jalkojen voimattomuuksista. Kaksi vuotta sitten kyykkäsin 240 kiloa ja nostin penkistä 200 kiloa. Nyt en saanut nostettua jalkoja (selällään maaten) ylös kuin 5 cm ja käsillä en saanut minkäänlaista puristusta aikaiseksi. Minulla on sellainen tuntuma, että puoli litraa vettä ei tilannetta korjaa. Ehkä puoli litraa kehonrakennuspiireissä tunnettua Sustanonia korjaisi, tai sitten ei.

Tein tästä kantelun potilasasiamiehelle, potilasasiamies soitti ja Acuta saa asiasta huomautuksen. Tarina jatkuu.

Sunnuntaina aamupäivästä tein olohuoneessa jotain. Avokki heräsi meteliin ja huuteli minulle monta kertaa mitä tapahtui. 4-5 huudon jälkeen sain vastattua että makaan olohuoneen lattialla. Päässäni oli kuhmu. Eilen iltapäivällä vasta muistui mieleen mitä olin tekemässä tuolloin. Posttraumaattinen muistikatko (olen lukenut neurologiaa) kesti siis useita päiviä. Klassinen aivotärähdys siis, mutta edellispäivästä oppineena en soittanut ambulanssia. Olinhan sentään vielä hengissä...

Meninpä sitten tiistaina omalääkärille Hatanpäälle puhumaan näistä neurologisista ongelmista. No siitä ei sen enempää, kuin että hän laittoi kiireellisen lähetteen Hatanpään neurologille ja ohjasi minut lähtemään Kela-taksilla Acutaan sunnuntaisen aivotärähdyksen johdosta.

Acutassa asia meni ensin hyvin. Ystävällinen hoitaja ohjasi minut hoitoyksikköön. Sitten ei mennytkään enää niin hyvin.

Lääkäri kävi haastattelemassa minua. Hän alkoi keksimään mitä ihmeellisimpiä selityksiä oireilleni, sellaisia jotka eivät ole mitenkään mahdollisia. Hän olikin tk-tason lääkäri. Hän ei löytänyt päästäni neljälläkään yrityksellä sitä kohtaa johon oli osunut jokin. Olisi pitänyt kysyä hänen näkökykyään, sillä otsassani oli selvä kuhmu mihin se jokin osui. Lopuksi hän vielä sanoi että valehtelen ja liioittelen oireitani. Hän poistui.

Kohta tuli tippatäti ottamaan verikoetta. Ihmettelin että mikä verikoe tämä nyt on. Hän ei osannut sanoa muuta kuin että pieni verenkuva ja joku toinen putki. No pyysin hoitajan paikalle ja hän osasi sanoa että PKV, serppi, lasko ja jotain suoloja mitataan. Tulokset luvattiin kahdessa tunnissa.

Sitten meni tuntikausia, ainakin sen luvatun kaksi tuntia, ja mitään ei tapahtunut. Otin laukkuni ja hoipertelin hoitajien tiskille kysymään että tapahtuuko tässä nyt mitään. Vastaus oli tyly "no ei varmaan tapahdu!". Kysyin että kuvataanko minua tai jotain "no ei varmaan kuvata!". Sanoin sitten että lähdenpä tästä sitten kotiin. Minut yritettiin hoitajan toimesta pysäyttää allekirjoittamaan joku vastuuvapautuslomake. Sanoin ettei minun tarvitse allekirjoittaa yhtään mitään, hoipertelin bussipysäkille, tulin kotiin, kaaduin sängylle ja vetäsin pitkät unet.

No enhän minä kuollut tietystikään, kun tässä kirjoitan, mutta pari asiaa nyt meni vikaan tuossa tiistain käynnissäkin.

a) Lääkäri väitti valehtelijaksi ja keksi omia teorioitaan joita lääketiede ei edes tunne
b) Lääkäri ei suorittanut mitään neurologisia perustutkimuksia
c) Minulle ei kerrottu missään vaiheessa miten hoito menee, verikoekin tuli yllätyksenä
d) Hoitajien asenne oli "ei voisi vähempää kiinnostaa"

Ja minä menin vielä Hatanpään lääkärin lähettämänä Acutaan. En minä muuten olisi arvon herroja ja rouvia viitsinyt mennä aivotärähdykselläni vaivaamaan. Glasgow Coma Scale pisteet laskevat muuten 10:en eli keskivaikeaan vammaan.

No ei minulle sentään kuitenkaan käynyt kuin tälle potilaalle alla olevan linkin takana, mutta uuden potilasvalituksen tein silti. Minä en ala ohjelmoijana -ttuilemaan asiakkaalle, joten ei minunkaan tarvitse sitä sietää.

http://www.aamulehti.fi/Kotimaa/1194979457173/artikkeli/syopapotilas+omaiset+syyttavat+taysia+heitteillejatosta.html

Niitä verikokeen tuloksia en muuten koskaan saanut. Täytyypä piruuttain tilata kirjaamosta ne. Näkeepähän onko ne edes ylipäätänsä tehty.

- Marko Parkkola

Nadjan puhe Vihreiden puoluekokouksessa kesällä 2015

Julkaisemme blogissa Nadja Kiiskisen kesällä Vihreiden puoluekokouksessa pitämän puheen. Julkaisemme sen siksi, että se varsin selkeästi listaa juuri ne syyt, joiden vuoksi ÄSV-blogikin on perustettu. Isoin syy on siis Suomen heikohkosti toimiva ja sekavan byrokraattinen terveydenhoitojärjestelmä, jossa tuhlataan yhteisiä yhteiskuntamme varoja isolla kädellä. Hoitohenkilökunnan asennoitumisongelmatkaan eivät luonnollisesti helpota tilannetta, kuten tästä puheesta saamme huomata.

Kiitämme Nadjaa siitä, että saimme hänen puheensa täällä julkaista.

"Hyvä puoluekokousväki,

Halusin puhua teille siitä, miten surullisessa kunnossa Suomen julkinen terveydenhoitojärjestelmä on, miten monet varsinkin harvinaisia tai huonosti tunnettuja sairauksia sairastavat eivät saa tarvitsemaansa hoitoa ja jäävät yhteiskunnan tukijärjestelmien hylkäämiksi. 

Mietin pitkään, miten kertoisin teille siitä surullisesta todellisuudesta, jota suurin osa teistä ei onnekseen ole joutunut eikä toivottavasti koskaan joudukaan itse todistamaan. Sen sijaan, että yrittäisin kuvailla sitä teille omin sanoin, luen nyt muutaman lainauksen vertaistukiryhmäni facebook-ryhmästä.

"Neurologi sanoi mulle, että valitettavasti emme voi auttaa sinua, nyt on vain sopeuduttava tilanteeseen. Jos haluat, että sinua hoidetaan niin mene yksityiselle."

 "Kardiologi rähjäsi, että sinulla on liian harvinaiset sairaudet, ei me täällä osata tuommoisia hoitaa. Ja sitten sä vielä olet käynyt yksityisillä lääkäreillä, miksi ihmeessä? Etkö sä ymmärrä, että vaikeutat omaa hoitoasi, kun käyt siellä yksityisellä?"

 "Terveyskeskuksessa sanottiin, että minua ei tarvitse tutkia, koska vaikka jotain löytyisikin, niin mitään ei kuitenkaan tehtäisi. Lääkäri myös ilmoitti, että häntä vituttaa, miten paljon minuun on jo rahaa laitettu, ja kysyi, miksi vielä tulen häntä häiritsemään ja viemään aikaa." 

"Eräs korvalääkäri huusi sormella osoittaen kerran, kun poskiontelotulehdukset aina vaan jatkuivat, että noin nuori, ei koulutusta eikä lapsia, ja näin paksu potilaskertomus, vika ei voi olla kuin päässä." 

"Sen jälkeen, kun olin kiertänyt HUS:ssa keuhko-, sisätauti- ja infektiopolit, korva-, nenä-, ja kurkkupolin, neurologian, psykiatrian ja fysiatrian, ja minut oli jokaiselta osastolta kirjattu ulos, koska "tämän sairauden hoito ei kuulu meille", minut palautettiin terveyskeskukseen. Siellä lääkäri kysyi: ”Niin sä olet sen "yksityisen lääkärin nimi" hoidossa, eikö vaan?” Siihen minä, että ei, kävin siis kerran, mutta ei mulla ole siihen varaa, johon lääkäri, että no missä sä sitten käyt, ethän sä täältä hoitoa saa kuitenkaan." 

"Päiväni kovin suoritus on, että saan syötyä. Unelmani on, että pääsisin joskus käymään kaupassa. En saa sairauspäivärahaa tai kuntoutustukea, koska olen kuulemma ihan työkykyinen." 

"Minulla on ihan kaikki oireet, mitä tähän sairauteen voi kuulua. Viimeiset reilut kaksi vuotta olen ollut niin huonossa kunnossa, etten ole pysynyt huimaukseltani pystyssä juuri ollenkaan, en edes istualtani. Olen parin viime vuoden aikana pystynyt poistumaan kotoa saattajan kanssa noin kerran kuussa. Ja vuodesta toiseen minua pidetään silti työkykyisenä. Pystyisin kuulemma mihin vaan, jos lopettaisin tämän sairauden teeskentelyn."

Terveys on ihmisoikeus, josta jokainen pyrkii pitämään kiinni. Kukaan ei teeskentele sairautta. Pyydän, että muistatte, että aina, kun puhutaan sote-politiikasta, rahasta ja järjestelmistä, puhutaan ihan oikeiden, ihan oikeasti sairaiden ihmisten ihmisarvosta.

- Nadja Kiiskinen

18-vuotias nuori nainen julkisen terveydenhuollon kaltoinkohtelun kohteena - SERIANNAN STOORI, osa 1

TIIVISTELMÄ

Elämä ei aina suju odotetulla tavalla. Asiat menivät alusta asti pieleen julkisen terveydenhuollon puolella. Tapaturman sattuessa minua hoidettiin alusta asti väärän erikoisalan lääkäreiden toimesta. Missään vaiheessa julkinen terveydenhuolto ei ottanut oireitani ja sairauttani tosissaan. Oireitani vähäteltiin joka käänteessä ja julkisen terveydenhuoltoalan ammattilaisten käytös oli erittäin törkeää.

Tähän en alistunut, vaan päätin ajaa omia oikeuksiani sekä vaatia asianmukaista hoitoa. Se vaati paljon erilaisia asioita kuten aikaa, henkisiä voimavaroja ja jopa paljon rahaa, koska oikeus ei aina toteudu odotetulla tavalla. Voimani kuluivat ja toimintakykyni olisi voitu ehkä pelastaa ilman hoidossa tapahtuvia viiveitä, mutta toisin kävi.

Mitä tapahtui ja mistä kaikki alkoi?

Ensin kerron hieman itsestäni. Nimeni on nykyään Serianna, aiemmin minut tunnettiin nimellä Hanna. Olen syntynyt vuonna 1996. Kovien kipujeni vuoksi jäin peruskoulussa luokalle kahdesti. Siinäkään kukaan ei tullut vastaan, en saanut koulussa minkäänlaisia apuja tai hyväksilukuja. Nyt olen eläkkeellä. Yritin opiskella välissä, mutta opiskelu oli mahdotonta ja surullisin mielin jouduin opintoni keskeyttämään.

Henkilökohtainen avustaja on luonani 40h viikossa. Omaiset ja ystävät auttavat minua kaiken muun ajan. Olen todella kiitollinen heistä ja heidän avustaan, joka on korvaamatonta. Ilman heidän apuaan en voisi asua yksin. 

Olen toimintakyvytön. Nyt 18-vuotias. Kiitos julkisen terveydenhuollon. Jos olisitte ottaneet minut todesta, hoitaneet asianmukaisesti, tilanne olisi ehkä toinen. Nyt olen silti tässä ja kerron teille taistelustani.

Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, muistan vain maanneeni maassa. Tippuneeni hevosen selästä. Ratsastustapaturma tapahtui 07.10.2008. Olin silloin 11-vuotias. Olin juuri kaksi viikkoa sitten saanut ikioman hevosen. Olin onnellisempi kuin koskaan. Kaikki haaveeni olivat viimein täyttyneet. Paitsi haave lääkäriksi opiskelusta. Päivä alkoi kuten aikaisemmatkin päivät sillä viikolla, en osannut odottaa päivän muuttavan koko elämäni. Vielä sinä päivänä en sitä ymmärtänyt. 

Oireiden ilmaantuminen ja hoito

Seuraavana päivänä jouduin hakeutumaan Taysiin outojen tuntemusten vuoksi. Kovat päänsäryt olivat lamaannuttavia. Olin saanut pahan aivotärähdyksen hevosen selästä tippuessani. Kotiuduin silloin sairaalasta ja sain ohjeeksi seurata aivotärähdyksen aiheuttamia oireita.

Aivotärähdyksestä johtuvan päänsäryn hävitessä, aloin tuntea kovaa kipua oikeassa olkapäässäni. Huomasin myös, etten kykene nostamaan lainkaan oikeaa kättäni. Aina yrittäessäni nostaa kättä, käsi naksui kovaan ääneen sekä tunsin myös itse sen muljahduksina oikeassa olkapäässäni. Menin tällöin välittömästi Taysiin ja jouduin heti väärän alan lääkäreiden hoitoon. Paikalle hälytettiin jopa psykiatri, koska minun oletettiin olevan psykoosissa.

Psykiatri hälytettiin siis paikalle olkapään kovan kivun sekä selvän olkapään sijoiltaan menon hoitoon. Voisiko asiat olla toisin, jos tässä kohtaa olisi keskitytty asianmukaisesti keskeiseen oireeseen? Olkapäähän, kipuihin sekä selkeän vamman tutkimiseen ja sen hoitoon.

Oikeaa kättäni väänneltiin aina joka paikassa väkisin. Kukaan ei ottanut kipujani tosissaan. Silloinkaan kun itkin ja huusin tuskissani. Minua pidettiin vain psykiatrisen hoidon tarpeessa olevana potilaana. Kaikki hoitooni osallistuneet vähättelivät kipujani. Nämä edellä mainitut tapahtumat sijoittuivat aikavälille 10- 11/2008.


Hoitoon osallistuneet tahot ja hoidon kulku

Marraskuussa 2008 hoitooni osallistui myös reumalääkäri. Hän oli hoitavana lääkärinäni tammikuuhun 2009. Reumalääkärin osallistuessa hoitooni, eräänä iltana lastenosastolle oli hälytetty pikaisesti psykiatri, koska jostain syystä jälleen kerran taas oli mennyt virheellisesti väärä tieto psykiatrille, että olisin ollut psykoosissa, vaikka näin asia ei ollut.

Tammikuussa 2009 reumalääkäri päätti tehdä nukutuksessa olkapäähäni kädenliikutuksen. Kädenliikutus-operaation tarkoituksena oli selvittää käden liikeratoja. Myöhemmin sain myös kuulla, että ortopedin olisi pitänyt olla paikalla tässä operaatiossa. Kaikki tämä oli todella raskasta, kun kukaan ei tuntunut ymmärtävän, mistä on kyse. Epäileväisiä hoitoyrityksiä kerrasta toiseen ja vihjailuja psyykkeestäni, jossa ei missään vaiheessa ollut mitään vikaa. Vaikka kyllä kaikki nämä epäilyt mielenterveyteni tilasta ja oireideni olemassa olosta, alkoivat olla henkisesti kuormittavia koko meidän perheellemme. Ennen toimenpidettä toivoin, että fysioterapeutti katsoisi kuinka olkapääni menee mielestäni erikoisesti ja tähän fysioterapeutti totesikin, että niinhän se meneekin; pois sijoiltaan taaksepäin.

Nukutuksessa tehdyn kädenliikutuksen jälkeen saimme kuulla, että olkapäästäni oli kuulunut paha naksahdus, mutta lääkäri ei sitä myöntänyt - eikä tietenkään kukaan muukaan myöhemmin.

Toimenpiteen jälkeen minulle uskoteltiin useita kertoja, ettei olkapääni menisi pois sijoiltaan, vaikka se minulle juuri ennen toimenpidettä kerrottiin. Olkapääni menee pois sijoiltaan taaksepäin. Todella helposti. Käden toimenpiteen jälkeen tilanne alkoi pahentua huomattavasti. 

Toimenpiteen jälkeen oikea olkapää oli lähes koko ajan pois paikoiltaan. Ajatuksena siis hyvää tarkoittava toimenpide koituikin vain tilannettani huonontavaksi. Tästä ei ennen toimenpidettä minua varoitettu. Eikä kukaan ottanut tapahtuneesta ja tilanteen pahentumisesta minkäänlaista vastuuta. Psyykettäni alettiin epäillä taas vain enemmän ja enemmän.

Kivut olivat koko ajan tuskallisen kovat. Minut pakotettiin fysioterapiaan, mikä ei todellakaan olisi ollut hyväksi olkapäälleni. Aina fysioterapian jälkeen olin jalaton sanoinkuvailemattoman kovien kipujen vuoksi. Silloin päätin kieltäytyä jatkamasta fysioterapiaa, koska se vain pahensi tilannetta ennestään. Käsittääkseni fysioterapian tavoitteena on edistää potilaan terveyttä ja kuntouttaa sairastunutta osaa kehossa?


Julkisen terveydenhuollon käsitys hyvästä hoidosta

Taysissa minulle toitotettiin edelleen sitkeästi, että kipuni ovat vain psyykkisiä, eikä niitä otettu millään tasolla vakavasti, eikä kipulääkitystä edes harkittu. Joten minulla ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin kärsiä todella kovissa kivuissa päivästä toiseen. Fysioterapiasta kieltäytyminen johti siihen, että minut pakotettiin psykiatrin vastaanotolle, jossa ei käyty edes koko olkapää-asiaa lävitse. Nämä tapahtumat ajoittuvat ajalle 01-04/2009.

Huhtikuussa jälleen kerran Taysista kotiutuessani eräs törkeä sairaanhoitaja tokaisi minulle sekä mummilleni, että ”jos vielä kerran tulet tänne, niin sinut laitetaan psykiatriselle osastolle”. Tämä sairaanhoitaja voisi tosissaan kyllä pohtia ammattieettisiä asioita uudestaan. Olkapääni tilanne ei muuttunut Taysissa missään vaiheessa paremmaksi.

Jossain vaiheessa epätoivo alkoi hiipiä mieleeni. Mutta en antanut periksi. En todellakaan voisi luovuttaa, tiesin itse missä vika on. Jos olisin luovuttanut, olisin antanut periksi sekä antanut julkisen terveydenhuollon jatkaa onnellisena virhediagnoosien tekoa.

Olkapäätäni laitettiin paikoilleen Taysissa useita kertoja viikossa. Kaikkia kertoja ei edes ole kirjattu, koska osa tapahtui keskellä sairaalan käytävää. Ajatelkaa, olkapään sijoilleen laitto ilman, että pääsin edes huoneeseen tai sitä olisi dokumentoitu potilastietoihini mitenkään. Miten näin voi tapahtua hyvinvointiyhteiskunnassa? Missä terveydenhuollon tulisi olla ykkösluokkaa? Tässä kohtaa usko julkista terveydenhuoltoa kohtaan alkoi tosissaan horjua. Ymmärsin, ettei apua tule sieltä löytymään.

Tällöin hakeuduin Mehiläiseen, josta sain kiireellisen lähetteen Taysin käsikirurgille. En koskaan päässyt hänen vastaanotolleen, vaan minut ohjattiin jälleen Taysin lastenosastolle. Jossa olikin juuri sellainen vastaanotto, kuin osasin odottaakin. Kesäkuussa 2009 tapasin lastenosaston kirurgin. Hän käski vain ”vetelemään leukoja”, jotta lihakset vahvistuisivat. Hän ei tuntunut ymmärtävän, kun yritin selittää, ettei tällä kädellä, josta olkapää menee koko ajan sijoiltaan voi vedellä leukoja.

Yksityissektori, valoa tunnelin päässä? 

Tässä kohtaa ei perheeni kanssa nähty enää muita vaihtoehtoja, kuin lähteä omakustanteisesti hakemaan apua yksityiseltä puolelta. Onneksi perheeni jaksoi kaikesta huolimatta seisoa rinnallani. Taysin suhtautuminen kohdallani oli tullut hyvin selväksi. Olin saanut psykiatrisen potilaan leiman otsaani. Ja fyysiset vaivani jätettiin tämän nojalla huomiotta. Olimme lisäksi pyytäneet useaan otteeseen, että olkapäästäni otettaisiin tietokonekuvat, mutta niitä ei suostuttu ottamaan.

Kohdallani yksi merkittävä käänne tapahtui kesällä 2009, kun löysimme Harri Heliön yksityissairaala Diacorista. Hän kertoi meille surulliset, mutta toisaalta mieltä huojentavat uutiset kaiken tiedottomuuden jälkeen. Olkapääni olisi leikattava - todella kiireellisesti. Kapselin kiristys tehtiinkin lähes välittömästi, 22.06.2009 Harri Heliön toimesta. Tämän korvasi vakuutusyhtiö liittyen ratsastustapaturmaan. 

Harri Heliön lausunto 16.06.2009.

"Tulee oikean olkapään sijoiltaan menon takia. Loukkasi oikean olkapään 07.10.2008. Alussa aivotärähdys, jonka hoitoon keskityttiin. Sittemmin on hoidettu myös olkapäätä, joka menee posteriorisesti pois paikoiltaan. Sitä on reponoitu useita kertoja, mutta luksaatio palaa heti. Sijoiltaanmenon yhteydessä käsi on täysin käyttökelvoton, ei ole minkäänlaista voimaa sormissa, ranteissa tai kyynärpäissä. Sitten kun olkapää saadaan paikalleen, mikä on tapahtunut viimeksi viime viikolla, potilas kertoo, että sormet toimivat täysin normaalisti. Mehiläisessä tehdyssä ENMG:ssa on todettu korjautumassa oleva axillaris-vaurio olkapäässä.

Status: Inspektoiden selvä posteriorinen luksaatio, joka ei mene helposti työntämällä paikalleen. Passiivisesti kivun kanssa fleksio onnistuu 90 astetta. Sormissa puristusvoima, kyynärpään voima täysin 0, kannattelee kättä toisella kädellä. Mukana rtg-kuvia joissa 11/08 olkanivel ollut paikoillaan, samoin magneettikuvassa, ei selvää normaalista poikkeavaa. Mitään lausuntoa kuvista ei ole käytettävissä. 02/09 uusi magneettikuvaus, jossa on huomattava liikeartefakta kuvasarjoissa ja näistä kuvista on vaikea päätellä mitään.

Tilanne on joka tapauksessa se, että olkapää on saatu reponoitua viimeksi viime viikolla, palaa viimeistään 15 minuutin sisällä luksaatioon. Kertoo, että syksyllä on suunniteltu operatiivista hoitoa. Kyseeseen tulisi ensisijaisesti repositio, jonka jälkeen artroskooppiset toimenpiteet, jos olkapää ei mene tai pysy yhtään paikoillaan, tulee kyseeseen avoin toimenpide. Pyydetään näihin maksusitoumus Tapiolasta sopimushinnaston mukaisesti." 

Ehdin jo iloita olkapään toipuneen, kunnes helmikuussa 2010 reppua selkääni laittaessa oikea olkapääni lähti jälleen kerran pois paikoiltaan. Toinen kapselin kiristys tehtiin alle vuoden päästä edellisestä eli 10.03.2010. Tätä toimenpidettä vakuutusyhtiö ei enää suostunut korvaamaan. Vedoten siihen, ettei sijoiltaanmeno enää johtunut ratsastustapaturmasta.

Maksusitoumusta toimenpiteelle emme Taysista saaneet, koska siellä oltiin edelleen vain kuntoutuksen kannalla, joten jouduimme kustantamaan kalliin toimenpiteen yksityissairaalassa omakustanteisesti. Muutoin koko toimenpide olisi jäänyt tekemättä. Tässä nähdään taas, kuinka tärkeänä nuoren ihmisen toimintakykyä pidetään.


Hetkessä kaikki voi muuttua, mutta missä ymmärrys?

Toukokuussa 2010 kauniina kesäisenä päivänä, ollessani jo hieman toiveikkaana tulevaisuudesta - yhdessä, pienessä hetkessä - kaikki muuttui jälleen. Olin kävelemässä rappukäytävän rappusia alaspäin ja horjahdin, otin oikealla kädellä vastaan. Siitä alamäki taas alkoi. Sain tällöin Heliön toimesta maksusitoumuksen välittömästi Töölön sairaalaan jatkotutkimuksiin. Syyskuussa 2010, viimeinkin, pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen, ensimmäistä kertaa olkapääni kuvattiin sillä tavalla kuin se olisi pitänyt kuvata aikoja sitten, jotta oikeat vammat kuvissa näkyisivät. Ct- kuvat otettiin 09/2010 Töölössä. Ajatelkaa, kaksi vuotta tapahtuneesta ja vasta silloin olkapäästäni otettiin ensimmäiset oikeanlaiset kuvat.

Tämän jälkeen erikoislääkärin vastaanotolla selvisi yksi koko hoitoni kannalta todella merkittävä asia - olkapäässäni on rakennevika. Tämä oli ensimmäinen kerta, koko taisteluni aikana, kun minusta otettiin oikeanlaiset, hoitoni kannalta merkittävät kuvat. Ensimmäinen kerta, kun kukaan otti minut vakavasti. Ensimmäinen kerta, kun tapahtui jotain, hoitojeni kannalta merkittävää - löytyi rakennevika, joka määrittäisi pitkälti, mikä olisi hoitolinjaus.

Erikoislääkäri totesi leikkauksen olevan tässä kohtaa aivan liian suuri riski. Eli erikoislääkärin kanta tässä kohtaa olisi ollut kuntoutus. Leikkaus voitaisiin suorittaa vasta silloin, kun lihakseni olisivat vahvistuneet.

En kyennyt kuntouttamaan olkapäätäni tai kättäni, koska olkapääni ei pysynyt paikoillaan. Tämä tuntui olevan monelle hyvin hankala asia ymmärtää.

Iso operaatio, mitä potilasvakuutuskeskus on mieltä?

Tapaukseni oli kahdesti esillä pohjoismaiden johtavien käsikirurgien tapaamisissa. Eräänä päivänä Diacorista kutsuttiin minut näyttämään sinne olkapäätäni. Siellä tapasin kirurgit, jotka olivat kotoisin Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta.

Pohjoismaiden huippukirurgit olivat päätyneet siihen lopputulokseen, että minulle rakennettaisiin olkapäähän kuppi, ottamalla luuta minun omasta lonkastani. He kertoivat jo silloin leikkauksen olevan vaativa sekä iso operaatio, mutta ainut vaihtoehto. Olkapääni oli ajautunut ajan mittaan niin huonoon kuntoon, ettei muita vaihtoehtoja enää ollut. 

Norjalainen olkapääspesialisti Tom Ludvigsen oli valmis leikkaamaan minut Norjassa. Kaikki pohjoismaiden johtavat käsikirurgit olivat tämän leikkauksen kannalla, joten haimme maksusitoumusta Taysista.

Kuten varmaan jokainen jo arvata saattaa, mitä Taysissa ollaan mieltä leikkauksesta, saati maksusitoumuksen myöntämisestä.

Maksusitoumusta en leikkaukseen Taysista saanut. Taysissa oltiin edelleen vaan vahvasti kuntoutuksen kannalla. Vaikka selkeät perusteet leikkaukselle oli ja vika oli löydetty. Silti maksusitoumusta leikkaukseen ei myönnetty. Lukuisista yrityksistä huolimatta.

Leikkaus suoritettiin Norjassa 05/2011. Norjasta kotiuduttuani kävin Taysissa olkakirurgin luona. Norjassa tehdyn leikkauksen perusteella hän myönsi tehneensä virhearvion olkapäästäni. Saimme myös kuulla, ettei vastaavaa osaamista kuin Norjassa oli, ole Suomessa. Vaivani oli harvinainen. 

Potilasvakuutuskeskus oli asiasta erimieltä. Olimme tietenkin hakeneet korvauksia sieltä. Potilasvakuutuskeskus kertoo kielteisessä päätöksessään, että vastaavia leikkauksia tehtäisiin myös Suomessa, mutta selkeästi siellä ei oltu tietoisia siitä, mitä Suomessa tehdään ja mitä ei.


Mikä on jo liikaa, olisiko toimintakykyni voitu pelastaa?

Eikä taisteluni suinkaan päättynyt siihen. Lisää isoja operaatioita oli luvassa. Olkapäiden tilanne huononi entisestään. Pohjoismaiden johtavat olkapääkirurgit päättivät, että oikeaan olkapäähäni tehdään jäykistysleikkaus, joka suoritettiin 03.05.2012. Jäykistysleikkaus suoritettiin Diacorissa Harri Heliön ja Ilkka Sinisaaren toimesta.

Asiat eivät edenneet odotetulla tavalla. Toukokuussa 2013 jäykistetystä olkapäästä poistettiin raudat Harri Heliön toimesta. Oikean käden käyttökyky on heikentynyt huomattavan paljon. Käsi nousee vain navan korkeudelle. Pystyn juuri ja juuri itse pesemään kasvoni, mutta sekin tuottaa paljon töitä. Oikea käteni ei mene laisinkaan selkäni taakse. Lapaluu sirottaa pahasti, mutta asialle ei ole mitään tehtävissä. 

Elämänlaatuni parani, kun pahimmat kivut oikeassa kädessä hieman helpottivat ja olkapää pysyy paikoillaan, mutta oikea käsi on täysin toimintakyvytön loppuelämäni.

Olisivatko asiat toisin, jos minut olisi otettu välittömästi tapaturman sattuessa vakavissaan, eikä leimattu psykiatrisen hoidon tarpeessa olevaksi potilaaksi, vaikka kaikki oireet viittasivat hankalaan olkapäävammaan? Voisinko olla opiskelu- tai työkykyinen nuori, jos minua olisi kunnioitettu tai kuunneltu, eikä kipujani ja vaivojani olisi jatkuvasti vähätelty tai laitettu psyykeen tuottamiksi? 

Asiallista kohtelua vai taistelua päivästä toiseen?

Ymmärrän, että psyykkeen hoito on tärkeä osa kipupotilaan hoitoa, mutta se ei saisi sivuuttaa potilaan fyysisten vaivojen tutkimista tai hoitoon pääsyä. Hoidossani tapahtui liian pitkä viive, jonka vuoksi käteni on lopun elämääni täysin toimintakyvytön.

Kaikki haaveeni romuttuivat. Elämä, joka minulla oli ennen sai tilalleen kipua ja tuskaa. Taistelua päivästä toiseen vakuutusyhtiöiden ja potilasvakuutuskeskuksen kanssa. Mikään ei koskaan tule korvaamaan menetettyä toimintakykyäni, mutta haluan saada oikeutta sekä mahdollisesti ajoissa apua heille, ketkä sitä tarvitsevat.

En ole katkera, yritän elää yhtä arvokasta elämää kuin muutkin ikäiseni. Avustaja on luonani joka päivä arkisin ja viikonloppuisin läheiseni auttavat minua. Saan tukea ja apua läheisiltä, mikä on korvaamatonta, ilman heitä en olisi tätä matkaa jaksanut kulkea. Elämäni on todella rajoittunutta, mutta aion silti tehdä kaikkeni, ettei elämäni menisi hukkaan. Kättänikin koristaa tatuoituna teksti "stay strong" eli pysy vahvana. Sitä aion olla ja tehdä. Mutta kyllä vahvakin joskus väsyy ja murtuu, mikä on oikeutettua. Silloin vaan pitää nousta, eikä jäädä pohjalle makaamaan.

Tästä taistelusta ei ihan helpolla selvitä, mutta taisteltava on, koska todistetusti kohdallani on tapahtunut useita hoitovirheitä ja viiveitä. Pitkä on taival, mutta sisukas olen luonteeltanikin. Kaikille saman kokeneille haluaisin sanoa, älkää antako periksi. Vaikka tämä meinaa viedä voimat niin, että tekisi mieli luovuttaa, mutta ajetaan oikeuksiamme edes siksi, että kaikki päättäjät ymmärtäisivät, että olemme tietoisia niistä, eikä luovuteta ennen kuin olemme oikeutemme saaneet! 

Tarinani ei pääty tähän. Yleensähän sanonta kuuluu, ei kahta ilman kolmatta ja sitä rataa..

Jatkoa taistelulleni julkista terveydenhuoltoa vastaan on pian luvassa.

Ystäväni Saara on etuoikeudella kirjoittanut tämän tekstin. 

Pohdittavaa ja kysymyksiä teille lukijoille;

Miten 11- vuotiaan kuvaamia oireita voidaan kyseenalaistaa, vaikka oirekuva fyysisestä vammasta on selkeä?

Mikä olisi Seriannan tilanne nyt, jos hänet olisi välittömästi otettu tosissaan, eikä hoidettu aluksi psykiatrisena potilaana?

Miten julkinen terveydenhuolto voi jättää potilaan heitteille vaikka vamma, joka pitäisi hoitaa on löydetty?

Kuinka kukaan terveydenhuoltoalan ammattilainen voi kohdella potilastaan tavalla, jolla Seriannaa on kohdeltu useampaan otteeseen?

Miksi vakuutusyhtiö ei korvannut kaikkia kustannuksia, vaikka kaikki johtui samasta ratsastustapaturmasta?

Edellä mainitut kysymykset herättävät ajatuksia ja keskustelua, mihinkään ei ehkä löydy yhtä oikeaa vastausta, mutta kommenttikenttään mahtuu keskustelua aiheesta!




Tässä linkki, josta löytyy jatkoa tarinalleni eli linkkiä painamalla pääset SERIANNAN STOORI, osa 2: 

http://ala-sairastu-vakavasti.blogspot.fi/2015/09/seriannan-stoori-osa-2.html


<3:llä Serianna ja kirjoittaja sekä ystäväni Saara