keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Nadjan puhe Vihreiden puoluekokouksessa kesällä 2015

Julkaisemme blogissa Nadja Kiiskisen kesällä Vihreiden puoluekokouksessa pitämän puheen. Julkaisemme sen siksi, että se varsin selkeästi listaa juuri ne syyt, joiden vuoksi ÄSV-blogikin on perustettu. Isoin syy on siis Suomen heikohkosti toimiva ja sekavan byrokraattinen terveydenhoitojärjestelmä, jossa tuhlataan yhteisiä yhteiskuntamme varoja isolla kädellä. Hoitohenkilökunnan asennoitumisongelmatkaan eivät luonnollisesti helpota tilannetta, kuten tästä puheesta saamme huomata.

Kiitämme Nadjaa siitä, että saimme hänen puheensa täällä julkaista.


"Hyvä puoluekokousväki,

Halusin puhua teille siitä, miten surullisessa kunnossa Suomen julkinen terveydenhoitojärjestelmä on, miten monet varsinkin harvinaisia tai huonosti tunnettuja sairauksia sairastavat eivät saa tarvitsemaansa hoitoa ja jäävät yhteiskunnan tukijärjestelmien hylkäämiksi. 
Mietin pitkään, miten kertoisin teille siitä surullisesta todellisuudesta, jota suurin osa teistä ei onnekseen ole joutunut eikä toivottavasti koskaan joudukaan itse todistamaan. Sen sijaan, että yrittäisin kuvailla sitä teille omin sanoin, luen nyt muutaman lainauksen vertaistukiryhmäni facebook-ryhmästä.
"Neurologi sanoi mulle, että valitettavasti emme voi auttaa sinua, nyt on vain sopeuduttava tilanteeseen. Jos haluat, että sinua hoidetaan niin mene yksityiselle."
 "Kardiologi rähjäsi, että sinulla on liian harvinaiset sairaudet, ei me täällä osata tuommoisia hoitaa. Ja sitten sä vielä olet käynyt yksityisillä lääkäreillä, miksi ihmeessä? Etkö sä ymmärrä, että vaikeutat omaa hoitoasi, kun käyt siellä yksityisellä?"
 "Terveyskeskuksessa sanottiin, että minua ei tarvitse tutkia, koska vaikka jotain löytyisikin, niin mitään ei kuitenkaan tehtäisi. Lääkäri myös ilmoitti, että häntä vituttaa, miten paljon minuun on jo rahaa laitettu, ja kysyi, miksi vielä tulen häntä häiritsemään ja viemään aikaa." 
"Eräs korvalääkäri huusi sormella osoittaen kerran, kun poskiontelotulehdukset aina vaan jatkuivat, että noin nuori, ei koulutusta eikä lapsia, ja näin paksu potilaskertomus, vika ei voi olla kuin päässä." 
"Sen jälkeen, kun olin kiertänyt HUS:ssa keuhko-, sisätauti- ja infektiopolit, korva-, nenä-, ja kurkkupolin, neurologian, psykiatrian ja fysiatrian, ja minut oli jokaiselta osastolta kirjattu ulos, koska "tämän sairauden hoito ei kuulu meille", minut palautettiin terveyskeskukseen. Siellä lääkäri kysyi: ”Niin sä olet sen "yksityisen lääkärin nimi" hoidossa, eikö vaan?” Siihen minä, että ei, kävin siis kerran, mutta ei mulla ole siihen varaa, johon lääkäri, että no missä sä sitten käyt, ethän sä täältä hoitoa saa kuitenkaan." 
"Päiväni kovin suoritus on, että saan syötyä. Unelmani on, että pääsisin joskus käymään kaupassa. En saa sairauspäivärahaa tai kuntoutustukea, koska olen kuulemma ihan työkykyinen." 
"Minulla on ihan kaikki oireet, mitä tähän sairauteen voi kuulua. Viimeiset reilut kaksi vuotta olen ollut niin huonossa kunnossa, etten ole pysynyt huimaukseltani pystyssä juuri ollenkaan, en edes istualtani. Olen parin viime vuoden aikana pystynyt poistumaan kotoa saattajan kanssa noin kerran kuussa. Ja vuodesta toiseen minua pidetään silti työkykyisenä. Pystyisin kuulemma mihin vaan, jos lopettaisin tämän sairauden teeskentelyn."
Terveys on ihmisoikeus, josta jokainen pyrkii pitämään kiinni. Kukaan ei teeskentele sairautta. Pyydän, että muistatte, että aina, kun puhutaan sote-politiikasta, rahasta ja järjestelmistä, puhutaan ihan oikeiden, ihan oikeasti sairaiden ihmisten ihmisarvosta.



- Nadja Kiiskinen

torstai 2. heinäkuuta 2015

18-vuotias nuori nainen julkisen terveydenhuollon kaltoinkohtelun kohteena - SERIANNAN STOORI, osa 1




TIIVISTELMÄ

Elämä ei aina suju odotetulla tavalla. Asiat menivät alusta asti pieleen julkisen terveydenhuollon puolella. Tapaturman sattuessa minua hoidettiin alusta asti väärän erikoisalan lääkäreiden toimesta. Missään vaiheessa julkinen terveydenhuolto ei ottanut oireitani ja sairauttani tosissaan. Oireitani vähäteltiin joka käänteessä ja julkisen terveydenhuoltoalan ammattilaisten käytös oli erittäin törkeää.

Tähän en alistunut, vaan päätin ajaa omia oikeuksiani sekä vaatia asianmukaista hoitoa. Se vaati paljon erilaisia asioita kuten aikaa, henkisiä voimavaroja ja jopa paljon rahaa, koska oikeus ei aina toteudu odotetulla tavalla. Voimani kuluivat ja toimintakykyni olisi voitu ehkä pelastaa ilman hoidossa tapahtuvia viiveitä, mutta toisin kävi.


Mitä tapahtui ja mistä kaikki alkoi?

Ensin kerron hieman itsestäni. Nimeni on nykyään Serianna, aiemmin minut tunnettiin nimellä Hanna. Olen syntynyt vuonna 1996. Kovien kipujeni vuoksi jäin peruskoulussa luokalle kahdesti. Siinäkään kukaan ei tullut vastaan, en saanut koulussa minkäänlaisia apuja tai hyväksilukuja. Nyt olen eläkkeellä. Yritin opiskella välissä, mutta opiskelu oli mahdotonta ja surullisin mielin jouduin opintoni keskeyttämään.

Henkilökohtainen avustaja on luonani 40h viikossa. Omaiset ja ystävät auttavat minua kaiken muun ajan. Olen todella kiitollinen heistä ja heidän avustaan, joka on korvaamatonta. Ilman heidän apuaan en voisi asua yksin. 




Olen toimintakyvytön. Nyt 18-vuotias. Kiitos julkisen terveydenhuollon. Jos olisitte ottaneet minut todesta, hoitaneet asianmukaisesti, tilanne olisi ehkä toinen. Nyt olen silti tässä ja kerron teille taistelustani.

Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, muistan vain maanneeni maassa. Tippuneeni hevosen selästä. Ratsastustapaturma tapahtui 07.10.2008. Olin silloin 11-vuotias. Olin juuri kaksi viikkoa sitten saanut ikioman hevosen. Olin onnellisempi kuin koskaan. Kaikki haaveeni olivat viimein täyttyneet. Paitsi haave lääkäriksi opiskelusta. Päivä alkoi kuten aikaisemmatkin päivät sillä viikolla, en osannut odottaa päivän muuttavan koko elämäni. Vielä sinä päivänä en sitä ymmärtänyt. 


Oireiden ilmaantuminen ja hoito

Seuraavana päivänä jouduin hakeutumaan Taysiin outojen tuntemusten vuoksi. Kovat päänsäryt olivat lamaannuttavia. Olin saanut pahan aivotärähdyksen hevosen selästä tippuessani. Kotiuduin silloin sairaalasta ja sain ohjeeksi seurata aivotärähdyksen aiheuttamia oireita.

Aivotärähdyksestä johtuvan päänsäryn hävitessä, aloin tuntea kovaa kipua oikeassa olkapäässäni. Huomasin myös, etten kykene nostamaan lainkaan oikeaa kättäni. Aina yrittäessäni nostaa kättä, käsi naksui kovaan ääneen sekä tunsin myös itse sen muljahduksina oikeassa olkapäässäni. Menin tällöin välittömästi Taysiin ja jouduin heti väärän alan lääkäreiden hoitoon. Paikalle hälytettiin jopa psykiatri, koska minun oletettiin olevan psykoosissa.

Psykiatri hälytettiin siis paikalle olkapään kovan kivun sekä selvän olkapään sijoiltaan menon hoitoon. Voisiko asiat olla toisin, jos tässä kohtaa olisi keskitytty asianmukaisesti keskeiseen oireeseen? Olkapäähän, kipuihin sekä selkeän vamman tutkimiseen ja sen hoitoon.

Oikeaa kättäni väänneltiin aina joka paikassa väkisin. Kukaan ei ottanut kipujani tosissaan. Silloinkaan kun itkin ja huusin tuskissani. Minua pidettiin vain psykiatrisen hoidon tarpeessa olevana potilaana. Kaikki hoitooni osallistuneet vähättelivät kipujani. Nämä edellä mainitut tapahtumat sijoittuivat aikavälille 10- 11/2008.


Hoitoon osallistuneet tahot ja hoidon kulku

Marraskuussa 2008 hoitooni osallistui myös reumalääkäri. Hän oli hoitavana lääkärinäni tammikuuhun 2009. Reumalääkärin osallistuessa hoitooni, eräänä iltana lastenosastolle oli hälytetty pikaisesti psykiatri, koska jostain syystä jälleen kerran taas oli mennyt virheellisesti väärä tieto psykiatrille, että olisin ollut psykoosissa, vaikka näin asia ei ollut.

Tammikuussa 2009 reumalääkäri päätti tehdä nukutuksessa olkapäähäni kädenliikutuksen. Kädenliikutus-operaation tarkoituksena oli selvittää käden liikeratoja. Myöhemmin sain myös kuulla, että ortopedin olisi pitänyt olla paikalla tässä operaatiossa. Kaikki tämä oli todella raskasta, kun kukaan ei tuntunut ymmärtävän, mistä on kyse. Epäileväisiä hoitoyrityksiä kerrasta toiseen ja vihjailuja psyykkeestäni, jossa ei missään vaiheessa ollut mitään vikaa. Vaikka kyllä kaikki nämä epäilyt mielenterveyteni tilasta ja oireideni olemassa olosta, alkoivat olla henkisesti kuormittavia koko meidän perheellemme. Ennen toimenpidettä toivoin, että fysioterapeutti katsoisi kuinka olkapääni menee mielestäni erikoisesti ja tähän fysioterapeutti totesikin, että niinhän se meneekin; pois sijoiltaan taaksepäin.

Nukutuksessa tehdyn kädenliikutuksen jälkeen saimme kuulla, että olkapäästäni oli kuulunut paha naksahdus, mutta lääkäri ei sitä myöntänyt - eikä tietenkään kukaan muukaan myöhemmin.

Toimenpiteen jälkeen minulle uskoteltiin useita kertoja, ettei olkapääni menisi pois sijoiltaan, vaikka se minulle juuri ennen toimenpidettä kerrottiin. Olkapääni menee pois sijoiltaan taaksepäin. Todella helposti. Käden toimenpiteen jälkeen tilanne alkoi pahentua huomattavasti. 

Toimenpiteen jälkeen oikea olkapää oli lähes koko ajan pois paikoiltaan. Ajatuksena siis hyvää tarkoittava toimenpide koituikin vain tilannettani huonontavaksi. Tästä ei ennen toimenpidettä minua varoitettu. Eikä kukaan ottanut tapahtuneesta ja tilanteen pahentumisesta minkäänlaista vastuuta. Psyykettäni alettiin epäillä taas vain enemmän ja enemmän.

Kivut olivat koko ajan tuskallisen kovat. Minut pakotettiin fysioterapiaan, mikä ei todellakaan olisi ollut hyväksi olkapäälleni. Aina fysioterapian jälkeen olin jalaton sanoinkuvailemattoman kovien kipujen vuoksi. Silloin päätin kieltäytyä jatkamasta fysioterapiaa, koska se vain pahensi tilannetta ennestään. Käsittääkseni fysioterapian tavoitteena on edistää potilaan terveyttä ja kuntouttaa sairastunutta osaa kehossa?


Julkisen terveydenhuollon käsitys hyvästä hoidosta

Taysissa minulle toitotettiin edelleen sitkeästi, että kipuni ovat vain psyykkisiä, eikä niitä otettu millään tasolla vakavasti, eikä kipulääkitystä edes harkittu. Joten minulla ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin kärsiä todella kovissa kivuissa päivästä toiseen. Fysioterapiasta kieltäytyminen johti siihen, että minut pakotettiin psykiatrin vastaanotolle, jossa ei käyty edes koko olkapää-asiaa lävitse. Nämä tapahtumat ajoittuvat ajalle 01-04/2009.

Huhtikuussa jälleen kerran Taysista kotiutuessani eräs törkeä sairaanhoitaja tokaisi minulle sekä mummilleni, että ”jos vielä kerran tulet tänne, niin sinut laitetaan psykiatriselle osastolle”. Tämä sairaanhoitaja voisi tosissaan kyllä pohtia ammattieettisiä asioita uudestaan. Olkapääni tilanne ei muuttunut Taysissa missään vaiheessa paremmaksi.

Jossain vaiheessa epätoivo alkoi hiipiä mieleeni. Mutta en antanut periksi. En todellakaan voisi luovuttaa, tiesin itse missä vika on. Jos olisin luovuttanut, olisin antanut periksi sekä antanut julkisen terveydenhuollon jatkaa onnellisena virhediagnoosien tekoa.

Olkapäätäni laitettiin paikoilleen Taysissa useita kertoja viikossa. Kaikkia kertoja ei edes ole kirjattu, koska osa tapahtui keskellä sairaalan käytävää. Ajatelkaa, olkapään sijoilleen laitto ilman, että pääsin edes huoneeseen tai sitä olisi dokumentoitu potilastietoihini mitenkään. Miten näin voi tapahtua hyvinvointiyhteiskunnassa? Missä terveydenhuollon tulisi olla ykkösluokkaa? Tässä kohtaa usko julkista terveydenhuoltoa kohtaan alkoi tosissaan horjua. Ymmärsin, ettei apua tule sieltä löytymään.

Tällöin hakeuduin Mehiläiseen, josta sain kiireellisen lähetteen Taysin käsikirurgille. En koskaan päässyt hänen vastaanotolleen, vaan minut ohjattiin jälleen Taysin lastenosastolle. Jossa olikin juuri sellainen vastaanotto, kuin osasin odottaakin. Kesäkuussa 2009 tapasin lastenosaston kirurgin. Hän käski vain ”vetelemään leukoja”, jotta lihakset vahvistuisivat. Hän ei tuntunut ymmärtävän, kun yritin selittää, ettei tällä kädellä, josta olkapää menee koko ajan sijoiltaan voi vedellä leukoja.


Yksityissektori, valoa tunnelin päässä? 

Tässä kohtaa ei perheeni kanssa nähty enää muita vaihtoehtoja, kuin lähteä omakustanteisesti hakemaan apua yksityiseltä puolelta. Onneksi perheeni jaksoi kaikesta huolimatta seisoa rinnallani. Taysin suhtautuminen kohdallani oli tullut hyvin selväksi. Olin saanut psykiatrisen potilaan leiman otsaani. Ja fyysiset vaivani jätettiin tämän nojalla huomiotta. Olimme lisäksi pyytäneet useaan otteeseen, että olkapäästäni otettaisiin tietokonekuvat, mutta niitä ei suostuttu ottamaan.

Kohdallani yksi merkittävä käänne tapahtui kesällä 2009, kun löysimme Harri Heliön yksityissairaala Diacorista. Hän kertoi meille surulliset, mutta toisaalta mieltä huojentavat uutiset kaiken tiedottomuuden jälkeen. Olkapääni olisi leikattava - todella kiireellisesti. Kapselin kiristys tehtiinkin lähes välittömästi, 22.06.2009 Harri Heliön toimesta. Tämän korvasi vakuutusyhtiö liittyen ratsastustapaturmaan. 





Harri Heliön lausunto 16.06.2009.
"Tulee oikean olkapään sijoiltaan menon takia. Loukkasi oikean olkapään 07.10.2008. Alussa aivotärähdys, jonka hoitoon keskityttiin. Sittemmin on hoidettu myös olkapäätä, joka menee posteriorisesti pois paikoiltaan. Sitä on reponoitu useita kertoja, mutta luksaatio palaa heti. Sijoiltaanmenon yhteydessä käsi on täysin käyttökelvoton, ei ole minkäänlaista voimaa sormissa, ranteissa tai kyynärpäissä. Sitten kun olkapää saadaan paikalleen, mikä on tapahtunut viimeksi viime viikolla, potilas kertoo, että sormet toimivat täysin normaalisti. Mehiläisessä tehdyssä ENMG:ssa on todettu korjautumassa oleva axillaris-vaurio olkapäässä.
Status: Inspektoiden selvä posteriorinen luksaatio, joka ei mene helposti työntämällä paikalleen. Passiivisesti kivun kanssa fleksio onnistuu 90 astetta. Sormissa puristusvoima, kyynärpään voima täysin 0, kannattelee kättä toisella kädellä. Mukana rtg-kuvia joissa 11/08 olkanivel ollut paikoillaan, samoin magneettikuvassa, ei selvää normaalista poikkeavaa. Mitään lausuntoa kuvista ei ole käytettävissä. 02/09 uusi magneettikuvaus, jossa on huomattava liikeartefakta kuvasarjoissa ja näistä kuvista on vaikea päätellä mitään.
Tilanne on joka tapauksessa se, että olkapää on saatu reponoitua viimeksi viime viikolla, palaa viimeistään 15 minuutin sisällä luksaatioon. Kertoo, että syksyllä on suunniteltu operatiivista hoitoa. Kyseeseen tulisi ensisijaisesti repositio, jonka jälkeen artroskooppiset toimenpiteet, jos olkapää ei mene tai pysy yhtään paikoillaan, tulee kyseeseen avoin toimenpide. Pyydetään näihin maksusitoumus Tapiolasta sopimushinnaston mukaisesti." 


Ehdin jo iloita olkapään toipuneen, kunnes helmikuussa 2010 reppua selkääni laittaessa oikea olkapääni lähti jälleen kerran pois paikoiltaan. Toinen kapselin kiristys tehtiin alle vuoden päästä edellisestä eli 10.03.2010. Tätä toimenpidettä vakuutusyhtiö ei enää suostunut korvaamaan. Vedoten siihen, ettei sijoiltaanmeno enää johtunut ratsastustapaturmasta.

Maksusitoumusta toimenpiteelle emme Taysista saaneet, koska siellä oltiin edelleen vain kuntoutuksen kannalla, joten jouduimme kustantamaan kalliin toimenpiteen yksityissairaalassa omakustanteisesti. Muutoin koko toimenpide olisi jäänyt tekemättä. Tässä nähdään taas, kuinka tärkeänä nuoren ihmisen toimintakykyä pidetään.


Hetkessä kaikki voi muuttua, mutta missä ymmärrys?

Toukokuussa 2010 kauniina kesäisenä päivänä, ollessani jo hieman toiveikkaana tulevaisuudesta - yhdessä, pienessä hetkessä - kaikki muuttui jälleen. Olin kävelemässä rappukäytävän rappusia alaspäin ja horjahdin, otin oikealla kädellä vastaan. Siitä alamäki taas alkoi. Sain tällöin Heliön toimesta maksusitoumuksen välittömästi Töölön sairaalaan jatkotutkimuksiin. Syyskuussa 2010, viimeinkin, pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen, ensimmäistä kertaa olkapääni kuvattiin sillä tavalla kuin se olisi pitänyt kuvata aikoja sitten, jotta oikeat vammat kuvissa näkyisivät. Ct- kuvat otettiin 09/2010 Töölössä. Ajatelkaa, kaksi vuotta tapahtuneesta ja vasta silloin olkapäästäni otettiin ensimmäiset oikeanlaiset kuvat.

Tämän jälkeen erikoislääkärin vastaanotolla selvisi yksi koko hoitoni kannalta todella merkittävä asia - olkapäässäni on rakennevika. Tämä oli ensimmäinen kerta, koko taisteluni aikana, kun minusta otettiin oikeanlaiset, hoitoni kannalta merkittävät kuvat. Ensimmäinen kerta, kun kukaan otti minut vakavasti. Ensimmäinen kerta, kun tapahtui jotain, hoitojeni kannalta merkittävää - löytyi rakennevika, joka määrittäisi pitkälti, mikä olisi hoitolinjaus.

Erikoislääkäri totesi leikkauksen olevan tässä kohtaa aivan liian suuri riski. Eli erikoislääkärin kanta tässä kohtaa olisi ollut kuntoutus. Leikkaus voitaisiin suorittaa vasta silloin, kun lihakseni olisivat vahvistuneet.

En kyennyt kuntouttamaan olkapäätäni tai kättäni, koska olkapääni ei pysynyt paikoillaan. Tämä tuntui olevan monelle hyvin hankala asia ymmärtää.




Iso operaatio, mitä potilasvakuutuskeskus on mieltä?

Tapaukseni oli kahdesti esillä pohjoismaiden johtavien käsikirurgien tapaamisissa. Eräänä päivänä Diacorista kutsuttiin minut näyttämään sinne olkapäätäni. Siellä tapasin kirurgit, jotka olivat kotoisin Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta.

Pohjoismaiden huippukirurgit olivat päätyneet siihen lopputulokseen, että minulle rakennettaisiin olkapäähän kuppi, ottamalla luuta minun omasta lonkastani. He kertoivat jo silloin leikkauksen olevan vaativa sekä iso operaatio, mutta ainut vaihtoehto. Olkapääni oli ajautunut ajan mittaan niin huonoon kuntoon, ettei muita vaihtoehtoja enää ollut. 




Norjalainen olkapääspesialisti Tom Ludvigsen oli valmis leikkaamaan minut Norjassa. Kaikki pohjoismaiden johtavat käsikirurgit olivat tämän leikkauksen kannalla, joten haimme maksusitoumusta Taysista.

Kuten varmaan jokainen jo arvata saattaa, mitä Taysissa ollaan mieltä leikkauksesta, saati maksusitoumuksen myöntämisestä.

Maksusitoumusta en leikkaukseen Taysista saanut. Taysissa oltiin edelleen vaan vahvasti kuntoutuksen kannalla. Vaikka selkeät perusteet leikkaukselle oli ja vika oli löydetty. Silti maksusitoumusta leikkaukseen ei myönnetty. Lukuisista yrityksistä huolimatta.

Leikkaus suoritettiin Norjassa 05/2011. Norjasta kotiuduttuani kävin Taysissa olkakirurgin luona. Norjassa tehdyn leikkauksen perusteella hän myönsi tehneensä virhearvion olkapäästäni. Saimme myös kuulla, ettei vastaavaa osaamista kuin Norjassa oli, ole Suomessa. Vaivani oli harvinainen. 








Potilasvakuutuskeskus oli asiasta erimieltä. Olimme tietenkin hakeneet korvauksia sieltä. Potilasvakuutuskeskus kertoo kielteisessä päätöksessään, että vastaavia leikkauksia tehtäisiin myös Suomessa, mutta selkeästi siellä ei oltu tietoisia siitä, mitä Suomessa tehdään ja mitä ei.


Mikä on jo liikaa, olisiko toimintakykyni voitu pelastaa?

Eikä taisteluni suinkaan päättynyt siihen. Lisää isoja operaatioita oli luvassa. Olkapäiden tilanne huononi entisestään. Pohjoismaiden johtavat olkapääkirurgit päättivät, että oikeaan olkapäähäni tehdään jäykistysleikkaus, joka suoritettiin 03.05.2012. Jäykistysleikkaus suoritettiin Diacorissa Harri Heliön ja Ilkka Sinisaaren toimesta.

Asiat eivät edenneet odotetulla tavalla. Toukokuussa 2013 jäykistetystä olkapäästä poistettiin raudat Harri Heliön toimesta. Oikean käden käyttökyky on heikentynyt huomattavan paljon. Käsi nousee vain navan korkeudelle. Pystyn juuri ja juuri itse pesemään kasvoni, mutta sekin tuottaa paljon töitä. Oikea käteni ei mene laisinkaan selkäni taakse. Lapaluu sirottaa pahasti, mutta asialle ei ole mitään tehtävissä. 

Elämänlaatuni parani, kun pahimmat kivut oikeassa kädessä hieman helpottivat ja olkapää pysyy paikoillaan, mutta oikea käsi on täysin toimintakyvytön loppuelämäni.

Olisivatko asiat toisin, jos minut olisi otettu välittömästi tapaturman sattuessa vakavissaan, eikä leimattu psykiatrisen hoidon tarpeessa olevaksi potilaaksi, vaikka kaikki oireet viittasivat hankalaan olkapäävammaan? Voisinko olla opiskelu- tai työkykyinen nuori, jos minua olisi kunnioitettu tai kuunneltu, eikä kipujani ja vaivojani olisi jatkuvasti vähätelty tai laitettu psyykeen tuottamiksi? 






Asiallista kohtelua vai taistelua päivästä toiseen?

Ymmärrän, että psyykkeen hoito on tärkeä osa kipupotilaan hoitoa, mutta se ei saisi sivuuttaa potilaan fyysisten vaivojen tutkimista tai hoitoon pääsyä. Hoidossani tapahtui liian pitkä viive, jonka vuoksi käteni on lopun elämääni täysin toimintakyvytön.

Kaikki haaveeni romuttuivat. Elämä, joka minulla oli ennen sai tilalleen kipua ja tuskaa. Taistelua päivästä toiseen vakuutusyhtiöiden ja potilasvakuutuskeskuksen kanssa. Mikään ei koskaan tule korvaamaan menetettyä toimintakykyäni, mutta haluan saada oikeutta sekä mahdollisesti ajoissa apua heille, ketkä sitä tarvitsevat.

En ole katkera, yritän elää yhtä arvokasta elämää kuin muutkin ikäiseni. Avustaja on luonani joka päivä arkisin ja viikonloppuisin läheiseni auttavat minua. Saan tukea ja apua läheisiltä, mikä on korvaamatonta, ilman heitä en olisi tätä matkaa jaksanut kulkea. Elämäni on todella rajoittunutta, mutta aion silti tehdä kaikkeni, ettei elämäni menisi hukkaan. Kättänikin koristaa tatuoituna teksti "stay strong" eli pysy vahvana. Sitä aion olla ja tehdä. Mutta kyllä vahvakin joskus väsyy ja murtuu, mikä on oikeutettua. Silloin vaan pitää nousta, eikä jäädä pohjalle makaamaan.





Tästä taistelusta ei ihan helpolla selvitä, mutta taisteltava on, koska todistetusti kohdallani on tapahtunut useita hoitovirheitä ja viiveitä. Pitkä on taival, mutta sisukas olen luonteeltanikin. Kaikille saman kokeneille haluaisin sanoa, älkää antako periksi. Vaikka tämä meinaa viedä voimat niin, että tekisi mieli luovuttaa, mutta ajetaan oikeuksiamme edes siksi, että kaikki päättäjät ymmärtäisivät, että olemme tietoisia niistä, eikä luovuteta ennen kuin olemme oikeutemme saaneet! 







Tarinani ei pääty tähän. Yleensähän sanonta kuuluu, ei kahta ilman kolmatta ja sitä rataa..

Jatkoa taistelulleni julkista terveydenhuoltoa vastaan on pian luvassa.

Ystäväni Saara on etuoikeudella kirjoittanut tämän tekstin. 



Pohdittavaa ja kysymyksiä teille lukijoille;

Miten 11- vuotiaan kuvaamia oireita voidaan kyseenalaistaa, vaikka oirekuva fyysisestä vammasta on selkeä?
Mikä olisi Seriannan tilanne nyt, jos hänet olisi välittömästi otettu tosissaan, eikä hoidettu aluksi psykiatrisena potilaana?
Miten julkinen terveydenhuolto voi jättää potilaan heitteille vaikka vamma, joka pitäisi hoitaa on löydetty?
Kuinka kukaan terveydenhuoltoalan ammattilainen voi kohdella potilastaan tavalla, jolla Seriannaa on kohdeltu useampaan otteeseen?
Miksi vakuutusyhtiö ei korvannut kaikkia kustannuksia, vaikka kaikki johtui samasta ratsastustapaturmasta?



Edellä mainitut kysymykset herättävät ajatuksia ja keskustelua, mihinkään ei ehkä löydy yhtä oikeaa vastausta, mutta kommenttikenttään mahtuu keskustelua aiheesta!




Tässä linkki, josta löytyy jatkoa tarinalleni eli linkkiä painamalla pääset SERIANNAN STOORI, osa 2: 

http://ala-sairastu-vakavasti.blogspot.fi/2015/09/seriannan-stoori-osa-2.html


<3:llä Serianna ja kirjoittaja sekä ystäväni Saara